Ilya Kaminsky

Cristina Sandu (kääntäjä)
Me tanssimme Odessassa
73 sivua
Kustannusliike Parkko 2023
ISBN 978-952-7302-17-0.¨
Olen informaatikko, kriitikko ja esseisti Helsingistä. Runoudessa minua kiinnostavat niin ruumiillisuus kuin ympäristö, ihmisten väliset suhteet kuin luonnonilmiötkin. Ajatuksella tehdyt kokeilut innostavat aina. Proosan ja runon rajoilla tapahtuvilla asioilla ja genrehybrideillä – kuten esseemäisiä elementtejä sisältävillä runoteoksilla – on sydämessäni erityinen paikka.

Luettuani teoksen aloittavan ”Kirjailijan rukous”-runon ajattelen, että tällaisella tekstillä alkava kokoelma voi olla vain todella hieno. Ja se on. Ilya Kaminskyn Me tanssimme Odessassa ilmestyi alun perin englanniksi vuonna 2004 ja sai parinkymmenen vuoden jälkeen elämän suomeksi Cristina Sandun näkemyksellisenä käännöksenä. Jiddišin ja venäjän lapsuudessaan oppinut Kaminsky määrittelee lähtökohdan: ”kielellä, joka ei ole omani, puhun” – hän on kirjoittanut kokoelman uuden kotimaansa kielellä. Runoilija oli alkanut opetella englantia Yhdysvaltoihin muuton jälkeen vain kymmenen vuotta ennen teoksen julkaisua. Kirja elää kielten välitiloissa: ”Minun salaisuuteni: kuurouduin nelivuotiaana. Kun menetin kuuloni, aloin nähdä ääniä.” Runoudelle, jossa on olennaista sekä kielitaito että oman kieliopin luominen, tila on haastava mutta toisaalta erittäin hedelmällinen. 

Kokoelmassa vaihtelevat proosaruno ja säkeet. Monissa pitkissä runoissa Kaminsky käyttää parisäkeitä, joita erottavat tyhjät rivit luovat pidempiä etenemisen katkoksia, jotka saavat aikaan omia merkityksiään. Liikkeelle pitää lähteä hieman uudesta kohtaa, mikä muistuttaa uuden kielen opettelua: sana tai fraasi saattaa unohtua, joten puhuja joutuu hetken haeskelemaan lauseen loppua; sen aikana mieli kuitenkin ehtii hypätä johonkin uuteen. Oppimisen prosessissa tuntuu runon jännite. 

Kun tiedän runoilijan menettäneen suurimman osan kuulostaan, katseeni tarttuu äänien ilmaisuihin. On huutoa unessa, katkeamatonta puhetta säveltäjistä. Toisaalta näköaisti korostuu, samoin maut ja monenlainen sisäinen tapahtuminen. Syntyy omintakeisia kohtia: ”He katsoivat häntä / hänen puhuessaan: vokaaleissa oli hampaanjälkiä.” Erityisesti läsnä on liike. Puhujan muistoissa äiti ja isoisä tanssivat, samoin amerikkalainen turisti ja jopa tämän kissa. Tanssin syy tulee mainituksi kuin ohimennen: ”[– –] jotta emme putoaisi”. Muistikin on ruumiillinen kokemus: ”Mitä muistaminen on? Sitä mikä saa vartalon hehkumaan”. 

Ukrainan ja entisen Neuvostoliiton poliittiset ympäristöt kietoutuvat runoihin. Valtio julistaa isoisän kansan viholliseksi hänen laadittuaan esitelmiä ”pilvien kysynnästä ja tarjonnasta”, ja puhujan mukaan ”maani ei ole löydettävissä, sen asukkaat tapaavat unissa järjestääkseen vaaleja.” Synnyinmaastaan lähteminen näkyy teemana klassikkorunoilijoista inspiroituneissa osastoissa, erityisesti Joseph Brodskysta kertovissa runoissa. Puhujan nostalgisia muistikuvia Odessasta värittää suru. ”Hän hengittää itseään uneen, kaupunki nukkuu / sellaista kaupunkia ei olekaan”. 

Kaminskyn perinnetietoisuudesta kertoo, miten hän kirjoittaa tribuutteja ja elegioita tietyn aikakauden runoilijoille: Osip Mandelstamille, Joseph Brodskylle, Marina Tsvetajevalle, Paul Celanille ja Isaak Babelille. Mandelstam saa jopa oman osastonsa, ”Musica Humanan”, muista kerrotaan osastossa ”Matkustavat muusikot”. Runouden ja musiikin toistuva yhteys on erityisesti kuurouden kontekstissa kiinnostava. ”Runoilija on ääni, minä sanon, kuten Ikaros / joka kuiski itsekseen pudotessaan”.

Jälkisanoissa Cristina Sandu kertoo, kuinka on pyrkinyt rehellisesti tuomaan suomennokseen mukaan myös Kaminskyn hienoiset kömpelyydet englannin käyttämisessä. Sandu on hienosti tavoittanut runoilijan kielen, jossa lipsahduksetkaan eivät turmele tanssin rytmiä. 

Lukiessani kirjaa törmään Instagramissa kuvaan, jossa nainen halaa kuollutta koiraansa Odessan kadulla. Oheistekstin mukaan Venäjän isku oli tappanut neljä ihmistä ja koiran. Tällaisia ovat kuvat Odessasta nykyään. Ennen sotaa kaupungin nimestä tuli aina mieleen Ultra Bran kappale Villiviini, joka julkaistiin vuonna 2000 – samana vuonna entisestä tiedustelu-upseerista tuli ensimmäistä kertaa Venäjän presidentti. Toivon, että joku päivä oikeuteen uskovien ihmisten joukko onnistuu nappaamaan hänet ja raahaa Kremlistä Haagiin. 

Katson netistä kuvia Odessasta: kutsuvia hiekkarantoja, upeita rakennuksia, Panssarilaiva Potemkinin portaat. Viimeistellessäni kritiikkiä näen uutisessa erään kaupungin rakennuksista tulessa taas yhden hyökkäyksen jäljiltä. 

Runoissa jatkuu tanssi.

Olen informaatikko, kriitikko ja esseisti Helsingistä. Runoudessa minua kiinnostavat niin ruumiillisuus kuin ympäristö, ihmisten väliset suhteet kuin luonnonilmiötkin. Ajatuksella tehdyt kokeilut innostavat aina. Proosan ja runon rajoilla tapahtuvilla asioilla ja genrehybrideillä – kuten esseemäisiä elementtejä sisältävillä runoteoksilla – on sydämessäni erityinen paikka.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmiHelmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarviRunsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliittiMonoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppiKaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimijaToimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertojaKertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän on pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsäIkimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatuKävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.