Näkemisen taito

Tuula Hämäläinen on mestarillinen runontekijä. Hänen uusimmassa runokokoelmassaan Tuulenkantaja elämän väliaikaisuus kirkastuu ja sykähtelee tarkoissa havainnoissa. 

Tuulenkantajassa on paljon aineksia, mutta yksi siinä toistuva muoto on eräänlainen runomuotokuva ihmisistä, joilla on erisnimi. Tulkitsen monet heistä jo iäkkäämmiksi, tai vähintään ihmisiksi, joihin on kerrostunut elettyä elämää. Runot saavat sommitelmiinsa väriä ja liikettä myös Marc Chagallin maalauksista, joihin viitataan moneen kertaan. Maalausten kudoksellisuudessa ja ilmavuudessa sekä Hämäläisen hengittävässä ilmaisussa on jotakin hyvin samankaltaista. 

Hämäläisellä on kyky luoda rakastettavia puhujia, jotka tuovat mieleen Sirkka Turkan persoonalliset puhujat, vaikka Hämäläisen puhujat pidättelevät ehkä hieman enemmän. Yhtä kaikki, runon puhuja on havainnoissa niin läsnä, että lukija voi melkein asua, levätä ja hengittää hänen paikallaan. 

Teoksessa tuntuu olevan mielestäni myös eettinen vire ja peruste: runo aivan teoksen alussa kuvaa, miten kanssaihmisten kärsimys ja hätä jää usein kohtaamatta, kun on kiire kulkea ohi. Tämän tiivistyksen myötä teos muodostaa jonkinlaisen empaattisen tarkkailijuuden. ”Olemme käypäläisiä ajan huoneissa”, sanoo yksi runo – niinpä on oltava läsnä toiselle, itselle ja kaikelle olevaiselle.

Runot rytmittyvät sivuille pakottomalla tavalla, ja säkeet hengittävät niin yksittäisinä kuin toisiinsa liitettyinä. Hämäläisellä on taito ladata yhteen sanaan verrattoman paljon jännitettä, joka leikkaa parhaimmillaan koko runon läpi. ”Lintu lentää niin matalaa  / että / ehkä se oli jo eilen / ehkä joku muu kesä sitten / kun mustarastas vilahti ohi hapertuvan kallion // syvällä taivaan sinessä kiertää haukka / hidasta ympyrää hidasta ympyrää –” . Myös sanatasolla ja alkusointujen yhteyksissä syntyy valtavan paljon merkitysvoimaa ja tiheyttä, kuten fragmentissa: ”vedet ovat vuodet toinen toisensa jälkeen veneet soutavat pois.” Sanoissa itsessään ei ole mitään omaperäistä, mutta fragmentin hieno syntaksi ja kiihkeä rytmi tekevät siitä voimakkaan, ja tuovat esiin sen ytimessä olevat lähtemisen, luopumisen ja muistamisen teemat.

Monessa runossa viitataan näkemiseen, ja eräässä säkeessä tiivistyy minusta Hämäläisen eetos: ”näkeminen on muistamista.” Luen verbin nähdä hänen poetiikassaan tarkoittavan runollisten yhteyksien ja jännitteiden yhteen liittämistä sekä kurkottamista taakse ja sisemmäs. Tällöin koko maailman voi saada liittymään yhteen, koska kaikki kuuluu sen samaan, salaperäiseen kudokseen. Runon minä on tässä tilassa vapaa ja voi liikkua hieman leijaillen, kuin Marc Chagallin ihmiset.