Muistojen lakoninen bulevardi

Esa Ronkaisen esikoisteos Lapsus asettuu harmaata arkea kultivoivien proosarunoteosten jatkumoon. Teosnimi leikittelee virheen ja lapsuuden kanssa. Sen voisi ajatella olevan viittaus keskeneräiseksi jääneeseen lapsuuteen. Nimi voi olla myös kirjoitusvirhe, eräänlainen lapsus sekin… Tulkinnat kaikuvat vasten teoksen runoja, varsinkin runoissa, joissa korostuu lörpöttelynomainen muisteleminen. 

Muodoltaan mitä perinteisimmän teoksen runot jakautuvat neljään osastoon, joista jokainen ammentaa erilaisista ympäristöistä. Runojen nomadimainen minä kulkee teoksessa 80-luvulle jämähtäneiden taajamien ja tukholmalaisen lähiön kautta Kaakkois-Aasian metropoleihin. Teoksessa on intertekstuaalisuutta, joka pyrkii tuomaan kirjallisuuden menneisyyden osaksi nykyisyyttä. Intertekstuaalisuus tukee muistin teemaa, jota teos rakentaa. Imre Kertészille jutustellaan ja T.S. Eliotin julmimpaan kuukauteen viitataan onnistuneen ironisesti. 

Runojen yleistunnelmaa voisi kuvailla sanalla kosteanhuokoinen: monet runot muistuttavat hämärästä baarinnurkasta kantautuvia kaskuja. Osa on pelkkiä puhtaiden kuvien sarjoja, joiden sisältö tuntuu jäävän tarkoituksellisen tyhjäksi. Ensimmäisessä osastossa suuren roolin saavat surkeat ihmiskohtalot ja niihin liitetyt hahmot, joille kaita polku oli ainoa mahdollinen vastarinta: ”Viisi miestä pyöreässä pöydässä. Tuopeissa kuohuvaa olutta. Muistoja Långholmenin vankilasta ja sellistä Algeriassa.” […] ”Olimme pakolaisia kaikki. Paossa kotimaan ahtaita olosuhteita.”

Nykyhetkeä lähestytään tyhjänkäyvällä ja yksinäisellä maailmanlopun tunnelmoinnilla. Menneisyys näyttäytyy kollektiivisena ankeutena, jonka perään puhuja kaipaa, ja ikävöinti on sittenkin yksityinen tragedia. Runojen puhuja on kadottanut paratiisinsa, ja kultaisten muistojen tilalla on lohduton nykyisyys: ”Myrsky tuhoaa menneisyyden. […] Autiossa kaupungissa on tuhon tuomiosunnuntai. / Kulutusjuhlien lasku on mennyt maksuun.” Paikoin katastrofit kuitenkin väistyvät uusien alkujen tieltä, varsinkin avainrunona näyttäytyvässä runossa ”Katharsis”, joka kuvaa vajoamista elämän rajallisuuden tuolle puolen. Vaikka maisemat vaihtuvat, pysyvänä elementtinä kulkee kyyninen yhteiskuntakritiikki aforistisina väläyksinä. ”Onni on porvarillisuutta, epätoivossa on tarpeeksi elämänsisältöä.” Kritiikissä ei ole pontta. Onko ponnettomuus tarkoituksenmukaista ja pyrkiikö se luomaan kuvauksen älyllisestä lamaantuneisuudesta? Who knows.

Monet teoksen runoista ovat kuin didaktisia anekdootteja, joista puuttuu opetus. Teos tuo tyylinsä ja intertekstuaalisuutensa puolesta mieleen kotimaisen haahuilurunouden klassikon, Pentti Saarikosken teoksen Katselen Stalinin pään yli ulos. Vaikka maisemat vaihtuvat ja puhuja siirtyy tilasta ja mielentilasta toiseen, pysyy ilmaisun rekisteri läpi teoksen hyvin samanlaisena. Lapsuksen eri paikoista käsin kirjoitettua lyriikkaa latistaakin puhujan kohmeinen epämääräisyys, joka saa runot paikoin laahaamaan lamaannuttavasti paikoillaan. Teoksen päättävät, Kiinan ja Kaakkois-Aasian kaupunkeihin sijoittuvat, päiväkirjamaiset runot kuitenkin vangitsevat svengaavalla tavalla suurkaupungin synesteettisen huuman, jonka kautta vellovat säkeet kiertyvät energisoivasti itseensä.