Muistiinpuut piirtää luontohädän kollektiivista surusanomaa

Tapasin hiljattain erään merkittävän suomalaisen poliitikon. Jostain syystä hänellä oli tarve tulla luokseni selittämään, kuinka oli iltalukemisenaan lukenut läpi koko Raamatun. Hän kertoi yllättyneensä siitä, kuinka väkivaltaiseksi ja sotaisaksi antiikin ajan kirjakokoelma osoittautui. Tyydyin nyökkäämään. Niin. Jos hänellä olisi ollut malttia kuunnella, olisin kysynyt, löysikö hän 66 kirjan kääröistä mitään, mikä olisi häntä poliittisesti puhutellut.

Tiina Hallikaisen esikoisrunoteos Muistiinpuut lukee Raamattua toisin. Teos on paljon muutakin kuin pelkkää uudelleentulkintaa. Sen sijaan, että kirja olisi minkään evankeliumi, siis ilosanoma, se kirjoittaa surusanomaa elämän kuolemisesta. Haaste on valtava, mutta Hallikainen vie suoraan asioiden juurisyille.

Muistiinpuut on dystopiakuvaus, jossa ihmisillä on jano, sääilmiöt ovat ääristyneet ja eläimet ovat kadonneet sukupuuttoihin jo kauan sitten. ”Tulevatko kyyhkyt, onko niillä nokassaan jotain / mikä tahansa lintu kelpaisi”, Hallikainen kirjoittaa.

Runoissa muovataan testamenttia ”eläimälle”: kaksi- ja nelijalkaisille, matelijoille, siivekkäille, valaille, vesille, puille ja autiomaan hiekalle, mullalle ja tomulle. Ote pysyy vahvasti maassa, jota kohti Jeesus kumartui ja johon hän sormellaan kirjoitti. Hallikaisen runoissa Jeesus Nasaretilainen, kuten kuka tahansa muukin ”luomisen tuulessa syntynyt”, upottaa sormensa ”ihottumaahan”, ja painaa kasvonsa puiden ikivanhaan ihoon, nyt kuivuudesta hilseilevään ja atooppiseen.

Muistiinpuiden ihminen on luontokadon ja ilmastohädän sivustakatsoja ja niiden pääasiallinen aiheuttaja, mutta Hallikainen ei saarnaa. On surun aika. Teosta lukiessa havahtuu, ettei kyseessä ole pelkkä dystopia vaan kuvaus todellisuuksista, joissa eläimet, ihmiset, puut, metsät ja ekosysteemit jo kituvat. Muistiinpuissa ihminen, homo spiritualis, kävelee palavassa puutarhassa pysähtyen ”jokaisen roihuavan rangan luo” ja kiehuvan laavan virratessa ”näkee elämänpuun kaatuvan ja sen jälkeen näkee elämänpuun makaavan maassa”. Runoissa se, mikä kerran myyttisesti tapahtui hyvän ja pahan tiedon puun ympärillä, toisiintuu Getsemanessa, Amatsonissa, Venäjällä, Australiassa, Kaliforniassa…

Muistiinpuiden Edenissä olemme oppineet katsomaan ohitsemme, ja siksi kirjoittaja marssittaa sivuille ohikatsotut eli ”pyhän eläimän”. Raamatun kertomukset luomisesta, Nooan arkista ja Joonasta valaan vatsassa saavat henkeäsalpaavia, eläinteologisia puheenvuoroja. Hallikainen hyödyntää häkellyttävän taidokkaasti Raamatun viisauskirjallisuutta luoden teologina ja runoilijana ainutlaatuisen eheää ja koloniaalisista rakenteista purkavaa raamatuntulkintaa ja poetiikkaa, jota – käsi sydämellä – ani harva Suomessa pystyy uskottavasti luoda. Ja mikä hämmästyttävintä, dystopiasta versoo lohdullisuus, joka kuiskaa: vielä ei ole liian myöhäistä.