Monimielisyyden puolesta
Kaarinan kaupungilla on ollut vuosia jo varsin suosituksi tullut kirjoituskilpailu, joka keräsi vuonna 2021 peräti 179 käsikirjoitusta. On sykähdyttävää, että kaupunki profiloituu niin vahvasti runouden esiinnostajaksi, ja vieläkin sykähdyttävämpi on tämän kirjoituskilpailun satona ilmestynyt Sari Ouni-Gröndahlin Keinussa naukuvat kesän linnut.
Kirja on sivumäärältään massiivinen (86), mutta sen sisältä paljastuu ehyitä ja mietittyjä kokonaisuuksia, jotka perustelevat kukin paikkansa sivuilla. Keinussa naukuvat kesän linnut rakentaa tiiviitä runoja, joiden sisällä erottuu melkein modernistinen lyyrinen minä: tarkoitan tässä sitä, että runon puhuja on ehyt ja erillinen havaitsemistaan asioista sekä vaikuttaa ja toimii maailmassaan. Runon puhuja näyttää maailman ja paikoin jopa universumin ihmeitä ja muistuttaa lukijaa vilpittömällä tavalla, miten tärkeää on kielen kautta nähdä ja kuunnella. Näkeminen toistuu verbinä Ouni-Gröndahlin runoissa usein (“ja ihminen/ kertaa näkemisen aakkosia”), ja luonnosta sekä arjen ilmiöistä tehdään tarkkoja havaintoja. Maailman tapahtumaluonne avataan jo kirjan ensimmäisessä runossa, ja runon puhuja valjastuu tarkkailemaan sitä.
Runojen pohjalla tuntuu olevan kielen monimielisyyden puolustamisen eetos. Eräs runo toivoo “kunpa ei ohenisi se, mitä ajattelen tunnistamisena” ja tunnistamisen kokemukset todella elävöityvät, kun runon kautta lukija pääsee kohtaamaan arkiset tai tutut asiat runon periskoopin läpi. Kieltä aprikoidaan myös metatasolla, kun sanoja “lakaistaan lattioilta” ja sen jälkeen “pidetään hiljainen hetki.” Ajoittain pohdin, onko runoilijan aina tarpeen puhua kielestä ja eikö riittäisi sen harkittu käyttäminen. Toisaalta kirja on niin punnittu, että tämä pieni harmini on toissijainen, eikä kielen problematisointi muutu itsetarkoitukselliseksi.
Paikoin Ouni-Gröndahlin säkeet ovat kryptisiä, eikä ympäröivää tekstiavaruutta tulkitsemallakaan kaikkia mysteerejä saa auki. Toisaalta tuntuu, ettei pidäkään. Tekstien rytmitys on kohdillaan, ja lukijaa palkitaan ajoin ytimekkäillä fragmenteilla, jotka ovat kauttaaltaan pakattu täyteen jännitettä, mittasuhde-eroja ja vastakohtien painia. Erään osaston avausrunossa runo tempautuu pohtimaan zen-ajattelulle keskeistä virtaavuutta, ja siinä kieli ja maailma rakentuvat ehkä osin samoin, runon puhujan kaipaaman piilotetun “teorian” pohjalta.
Runouden pidetyimmät ominaisuudet muistuvat mieleen kun luen Ouni-Gröndahlin runoja. Kirja ei kuitenkaan tunnu harjoitellulta tai tekniseltä, vaan sen keinot ovat kekseliäässä uudelleenkäytössä ja lukemisen kokemus tuntuu uudelta.
Kommentit kritiikkiin