Olen helsinkiläinen kriitikko ja suomentaja. Erikoisalaani ovat runous ja romaanisen kielialueen kirjallisuus. Runoudessa nautin siitä, että jokin voi mennä yli hilseen ja silti tuntua valtavan merkitykselliseltä.

Timo Hellmanin kokoelma Kuihtuneet kaupungit on takakannen mukaan kauhurunoutta. Kauhu on melko harvinainen runouden alalaji. Mieleen tulee lähinnä Edgar Allan Poe (1809–1849) ja suomalaisista runoilijoista Uuno Kailas (1901–1933), jonka psykologista kauhua sisältäviä runoja on koottu valikoimaan Hauta meren alla (Kustantamo Helmivyö 2019).

Kokoelma alkaa varsin lupaavasti. Se on omistettu ”kaikille, jotka ovat uneksineet liasta”, ja ensimmäisessä runossa on kauhua, joka syntyy tuntemattoman tunkeutumisesta kehoon: ”Mustia sateenkaaria, joiden päät häpäisevät tutkaimina ihon”. Likahan on ainetta, joka on väärässä paikassa.

Muuten teos ei valitettavasti lunasta lupauksiaan. Runoissa on kyllä paljon kauhukuvastoa, mutta se ei vielä riitä synnyttämään kauhua lukijassa. Toistuvat viittaukset sarvipäihin ja demoneihin tuntuvat pikemminkin campilta. Teoksessa pyritään yhdistämään ikivanha ja moderni: ”Graffiti kivijalassa komeilee noitamerkkinä, muistona vanhasta vihasta”. Joissakin runoissa moderni suurkaupunki esitetään vanhahtavasti paheiden pesänä: ”Mustakuvioisissa verkkosukissa kulkee rutto. / Rock jyskyttää tylsästi ahnaan käden sivellessä. / Kulmahammas nylkee siististi orvaskeden, kylkiluista tulee hyvä kitara.” Protestanttinen synnintunto on synnyttänyt paljon kauhuklassikoita, mutta 2000-luvulla se ei enää kanna.

Runoissa esiintyy myös paljon pohjoista kansanperinnettä, kuten riimuja, pirunkirkkoja ja peikonkultaa. Siinä on postmodernin folklore-fiilistelyn makua, vähän kuin varhaisen CMX:n sanoituksissa. Osa kuvastosta tuntuu auttamattoman vanhentuneelta: ”Hurmeinen gobeliini lapinkodassa, jokisuisto on kaamoksen / kuristama loukko. / Ruijan rajoilla kaikuu rummun kolke.” Voitaisiinko jo lopettaa saamelaisten eksotisointi?

Parhaimmillaan teos on kielen rekistereiden törmätessä yhteen, kuten runossa, jossa Lovecraft-tyylisestä rauniokauhusta (”Kaiverrukset liian hirveitä lukea”) hypätään toteamukseen: ”Täällä ruumiillistuu ’hardcore’” Tätä olisi saanut olla lisää. Kaipaisin myös lisäpohdintaa siitä, mikä nykyajassa herättää kauhua. Esimerkiksi ekologista romahdusta ja pandemioita voisi käsitellä nimenomaan kauhun keinoin.

Olen helsinkiläinen kriitikko ja suomentaja. Erikoisalaani ovat runous ja romaanisen kielialueen kirjallisuus. Runoudessa nautin siitä, että jokin voi mennä yli hilseen ja silti tuntua valtavan merkitykselliseltä.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.