Mestari kävelee Euroopasta tynnyriin

Pauli Pylkkö on akateemisen uran hylännyt filosofi, jota jotkut ympäristöliikkeessä jostain syystä pitävät merkittävänä luontoajattelijana. Hänen filosofialleen – tai ”viisauden rakastamiselle”, kuten hän itse sitä luonnehtii – on ominaista antimodernius ja valistuksen perintöön kuuluvien arvojen, kuten edistyksen, tasa-arvon ja universalismin kritiikki. Esimerkiksi modernisointi on Pylkön mukaan ”ohentamista, kokonaiskuvan kaventamista, ihmisen syvyysulottuvuuden mataloittamista ja laimentamista”, joka katkaisee yhteyden ”mielen alkeellisiin, lapsenomaisiin, mielikuvituksellisiin, väkivaltaisiin, eroottisiin, seksuaalisiin ja itsetuhoisiin kerrostumiin”¹. Pylkön ajattelu vetoaa syväekologiasta kiinnostuneeseen ympäristöväkeen, sillä modernin teknologian kritiikki ja nyky-yhteiskunnasta vetäytyminen on siinäkin keskeisessä asemassa.

Nyt on käynyt ilmi, että Pylkkö on ollut kaikki nämä vuodet myös runoilija. Hänen ajatteluaan esiin nostanut Elonkehä-lehti on julkaissut vinon pinon Pylkön runoutta otsikolla Häviämisen strategia. Toisin kuin takakansi väittää, kyseessä ei ole esikoiskokoelma vaan eräänlainen kootut runot: teos koostuu kahdeksasta sikermästä, joista varhaisimmat on kirjoitettu jo 1980-luvulla. 

Runojen muoto vaihtelee proosarunosta säemuotoiseen lyriikkaan ja aforismiin. Mahtuupa teokseen jopa dialogimuotoon kirjoitettu sikermä ”Maailmasta heitetyt”, jonka keskustelijoina ovat Philo ja Sofia. Runojen maailmankuva sen sijaan säilyy lähes muuttumattomana sikermästä toiseen. Pylkön valitsema ”häviämisen strategia” tarkoittaa vapaaehtoista syrjään vetäytymistä, ulkokohtaisesta menestyksestä luopumista ja uppoutumista esikäsitteellisiin ruumiillisiin kokemuksiin kuten perinnekäsitöihin, purjehdukseen ja erotiikkaan. ”Milloin voit sanoa olevasi vapaa? Silloin kun kaipaus tulla hyväksytyksi ei enää pitele sinua otteessaan. Et halua olla pätevä, et tavoittele varmuutta, nousevaa uraa, et tahdo päästä mukaan leikkiin. Et kaipaa yhteisyyden lämpöön.” 

Ei olekaan yllättävää, että yksi Pylkön filosofisankareista on Diogenes Koira, kaikkien edgelordien esi-isä, joka asui tynnyrissä ja pyysi Aleksanteri Suurta väistymään auringon edestä. Runojen minä pitää itseään Diogeneen kaltaisena viisaana narrina – tosin aina ei ole selvää, mikä on kieli poskessa kirjoitettua ja mikä tahatonta komiikkaa. 

Teos etenee kronologisesti lukuunottamatta alkuun siirrettyä sikermää ”Karlskronan tekstejä” (1999–2000). Ratkaisu on onnistunut, sillä kyseinen sikermä sisältää kaikki Pylkön ajattelun ja poetiikan olennaiset ainekset. Modernin, rationaalisen minuuden sulattaminen aloitetaan jo ensimmäisessä runossa: ”Täältä on lyhyt matka yöhön, johon tarkoitukset raukeavat”. Subjektin ”öistymiseen” ja valistuksen vastaisuuteen kuuluu myös näkemys käsityskyvyn ylittävästä totuudesta, joka on kaukana kristinuskon armeliaasta Jumalasta: ”Vain selittämättömästi murhaavan ruhtinaan edessä voi polvistua”. Uudelta vuosituhannelta toivotaan ”Suurta Romahdusta”. 

Pylkön filosofiaa voi perustellusti kritisoida, mutta hänen runoudellaan on kiistattomia kirjallisia ansioita. Parhaimmillaan Pylkkö on syvien luontokokemusten kuvaajana: ”Lehtokurpan kurnutus ja piiskansivallus erottaa minut maailmasta kuin heilahtava huntu”. Kielellistä taituruutta osoittavat myös runot, joissa erillisen subjektin murenemista heijastava kieli puhkeaa lallatteluksi ja uudissanoiksi: ”Päivällä olen jo poissa, tyhjäymässä toisaalla, päivittelevässä öistymistäni, ällistelemässä turhanmyötäisyyttäni”. 

Ehkä runous sopii Pylkölle niin hyvin siksi, että ristiriidat – eli ”dialektiikka” –  ovat hänen ajattelunsa ydinmehua: ”Syvä on aina paradoksaalinen”. Tätä kuvastaa esimerkiksi hänen suhteensa Eurooppaan. Pylkkö on läpeensä eurooppalaisen aate- ja kulttuurihistorian marinoima intellektuelli, joka kuitenkin asemoi itsensä osaksi kolonisoitua periferiaa. Hieman koomisesti suomalaiset ja ruotsalaiset esitetään lähestulkoon eri lajeina. Pitkässä, Ezra Pound -pastissilta tuntuvassa runossa ”Mestari kävelee etelään” puolestaan toistetaan lausetta ”Olen muuten sitä mieltä että Eurooppa on tuhottava”. Vähemmän transgressiivista, vivahteikkaampaa ja siksi viime kädessä vetoavampaa pohdintaa esitetään sikermässä ”Tyhjyyden lapsi, täyteyden äpärä”: 

Vuosikymmeniä olen yrittänyt ajatella

Bachin ’Preludin ja fuugan’ (BWV 998) hyvyyttä 

pääsemättä puusta pitkään. Siihen puuhun kätkeytyy 

se mikä Euroopassa on parasta.

– –  Sen ylevyydessä

on loistoa, mutta siitä puuttuu vadelmapensaan 

ja nokkosen tuoksu kun rakennan erakkomajan 

lehvästön suodatettuun valoon ja hitaasti, ilman 

ajatuksia, vuolen pajunoksaa sormissa merkillinen

lemu.

Kuten Aura Siltala toteaa kritiikissään (Tuli & Savu 2/2024²), runous on Pylkölle filosofian jatkamista toisin keinoin. Luultavasti juuri siksi Häviämisen strategia on julkaistukin, päätellen toimittajien esipuheesta, joka keskittyy enimmäkseen Pylkön esittelemiseen filosofina. Vaikkei Pylkön runoutta voi erottaa hänen filosofiastaan, se ansaitsee tulla luetuksi nimenomaan runoutena. Siksikin, että levinneisyydestään huolimatta taantumuksellinen ajattelu on viime aikoina tuottanut niin vähän laadukasta kirjallisuutta. 

1. Vastaus itäsuomalaiselle teologille”, 2016: http://www.uunikustannus.fi/vastaus%20teologille.pdf
2. Julkaistaan heinäkuussa 2024.