Olen esiintyvää runoutta tekevä kirjailija, nykyisin myös kääntäjä. Olen kriitikkona hyvin kaikkiruokainen aina genrerunoudesta mitalliseen loruun. Haluan kriitikkona tunnistaa oman vaikutusvaltani ja tarkastella teoksia ihannelukijan positiosta. Rakastan erityisesti erilaisia kokeiluja ja viritelmiä, zine-estetiikkaa, runovihkoja, äänirunoutta, spoken word -runoutta sekä muita ehkä marginaalisempia runouden muotoja.

Tuula Hämäläisen viides runokokoelma alkaa kivikkoiselta muinaisrannalta, pirunpellolta, jonne nimettömäksi jäävän puhujan laiva ajautuu. Aloitus kertoo teoksen luonteesta paljon: vaikka maille on selvitty, on matkasta tulossa haastava. Hämäläisen teos sekoittaa kipua ja optimismia heti ensi riveiltä ja nimestään lähtien – piru kasvattamassa pelloillaan syötäväksi kenellekään kelpaamatonta kiveä. 

Teos ei kuitenkaan jumiudu kiviselle karille. Kokoelman kuudessa osastossa vaihtelevat aikakaudet ja aikakausien tapahtumat. Niiden yhteen liimaavana elementtinä toimii kaiken elomme perusta, loputon valtameri. Heti rantautumisen jälkeen teoksessa kohdataan jo nykyaikaisia ongelmia, kun runon puhuja pilkkoo risteilijällä pariisinperunoita samalla, kun seuraa kaupungilla kerjäläistä.

Meren kohina on runoriveillä niin tehokkaasti läsnä, että suolaisen veden toden totta tuntee. Runopuhujan mielenliikkeet esitetään vaihtuvina säätiloina ja vaihtuvina satamina. Teoksen temaattinen ja magneettinen keskipiste löytyy osastosta, joka käsittelee puhujalle läheisen ihmisen kuolemaa. Se on myös sijoitettu kokoelman keskiväliin mikä lisää tunnetta kaiken liikkeen pysähtymisestä ja seisahtumisesta. Runopuhujan veli menehtyy, ja menetys osallistuu kirjan verkkaisen kaihomieliseen tapaan kuvata ajan vääjäämätöntä muutosvoimaa.

”kirkko matkustaa, vanhan lotjan ankkuri lasketaan
pappi ja pari muuta uimataitoista tarvitaan

köydet sidotaan laituriin
täällä tehdään parannusta armottomassa tilassa

pappi vetää ylleen kauhtanan
kellot roikkuvat taivaan reunasta solmut aukeavat?—”

Lukiessani tunsin erityistä riemua runsaasta merisanaston viljelystä, joka toi teoksestaan entisestään käsinkosketeltavuutta. Aluksi meriaiheisuus huoletti, sillä aihetta on käsitelty suomalaisissa runokirjoissa runsaasti ja ansiokkaasti, kuten runoilijat Kaija Rantakari, Tommi Parkko ja Auli Särkiö. Toisaalta, vesi- ja merikuvaukset kuuluvat sellaiseen aineistoon, joista runoilijan kyllä sopii ammentaa ikuisesti, ja kesälomalla huomaan suorastaan kaipaavani tekstiltä sitä, mitä näen myös ympäristössäni, jonka vietän sekä Hangon kallioilla että Yyterin silkkisissä sannoissa. Hämäläisen teos jos mikä puhuu alueestaan pääosin todella miellyttävästi, eikä lukukokemukseni jää pinnalliseksi.

Siinä missä esimerkiksi Rantakari lainaa meren aallolta rytmin teokseensa Koko meren laajuus (Poesia, 2019) ottaa Hämäläinen mereltä kaiken, minkä saa: sanaston, symboliikkaa, liikkeen ja tunnun. Kiitän kokoelmaa säästelemättömyydestä.

Huolimatta siitä, että tekijä on valinnut käyttää suurimmassa osassa runojaan pientä alkukirjainta teoksen nimeä myöten, jää kokoelmasta jylhä ja suuri vaikutelma, joita korostavat myös joidenkin mysteeristen sanojen kuten Kuun, isolla kirjoittaminen. Lukijaa paiskataan myös kovilla aiheilla niin kuin aalto lyö vasten kalliota eikä nostalgiaa vältetä. Kokoelman keskushenkilö on baudelairelainen flaneeraaja, joka Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen tavoin seuraa tehtaiden piippujen kohoamista taivaalle ja ihmettelee ihmisen erkaantumista luonnosta teollistumisen myötä. Kuvat eivät kuitenkaan jää vain siluettimaisiksi maisemiksi tupakoivista ukoista, vaan koko ajan teoksessa säilyy syvän henkilökohtainen sävy. Jylhyyttä tasapainottavat arkiset havainnot.



–” hämärä syvenee siniseksi yhä syvemmäksi
katu syttyy tasaisin välein seiniin leikkautuu ruutuja

lautasella kävelee kärpänen
sillä on yhtä monta elämää kuin meillä

istumme ääneti, ihmistä tavoita ikinä yhtä selitystä ole
hiljaisuudessa lepäävät sanat, joita ei sanota”

Vaikka me runoilijat lumoudummekin niin usein myrskyisistä näkymistä, osoittaa Hämäläinen, että se on aineksena ehtymätön. Hänen kokoelmansa puhuttelevin sisältö lienee siinä, että ihmisten puuhastelu, merkkipäivät, erimielisyydet, sodat, uskonnot, aikakaudet, jäävät aina toiseksi luonnonvoimille. Ehkä runojen tarkkailija onkin meri, joka koittaa pelastaa meidät pikkumaisuuksiltamme?

Olen esiintyvää runoutta tekevä kirjailija, nykyisin myös kääntäjä. Olen kriitikkona hyvin kaikkiruokainen aina genrerunoudesta mitalliseen loruun. Haluan kriitikkona tunnistaa oman vaikutusvaltani ja tarkastella teoksia ihannelukijan positiosta. Rakastan erityisesti erilaisia kokeiluja ja viritelmiä, zine-estetiikkaa, runovihkoja, äänirunoutta, spoken word -runoutta sekä muita ehkä marginaalisempia runouden muotoja.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.