Menetetyiltä kunnailta kielen ja havaitsemisen ytimiin

Helsingin Kalasatama, Sornäisten kaupunginosaan 2000-luvulla rakennettu ja edelleen osin rakenteilla oleva urbaaniuden tiivistymä, jakaa mielipiteitä tornitaloineen ja modernien asuinlaatikoiden tilkuttamine puuttomine katuineen. Kari Rummukaisen toinen runoteos on nimetty tämän tiiviin kaupunkirakentamisen ja ketterien palveluiden kehdon mukaan. Kirjan kannessa komeileva, etäisyyden päästä nostureitaan kohotteleva öinen valomeri tuntuu tematisoivan ajatuksen lupausten täyteisestä kultaisesta kaupungista, jonka kanssa päivänvalossa paljastuvan Kalasataman kolho ilme on ankeassa ristiriidassa.

Rummukaisen Kalasatamaa ei nimensä sytyttämistä mielleyhtymistä huolimatta voi syyttää kolhoudesta, vaikka jotakin samaa tekstin muodolla on fyysisen Kalasataman kanssa. Kirjan proosarunous vyöryy eteenpäin tiiviisti rakennettuna ja tiheänä mutta puhuttelee huomattavasti enemmän kuin modernien kerrostalojen rykelmä. Suurimmilta osin välimerkittä kulkeva teksti kiertelee Kalasataman ja sen lähiympäristön historiassa, nykyhetkessä ja menetettyjen koivikoiden asuinsijoilla mutta laajenee sieltä monisyiseksi pohdinnaksi luonnon ja ihmisen, menneen ja tämän hetken sekä maailman merkityksellistämisen suhteista. Itäisen kantakaupungin ja Itä-Helsingin urbanisoituneissa maisemissa ja niiden metsäisillä alkulähteillä vieraileva proosarunous vie ajatuksia topografiseen lyriikkaan, jota leimaavat vahva paikallisuus ja kotipaikan luonnon ylistäminen. Kalasatama ei kuitenkaan tyydy ihanien idyllien maalailuun vaan raottaa näkymää ympäristön historiallisiin muutoksiin ja pohtii kriittisesti maiseman kerroksia ja näkemistä.

 Metalyriikkaa ja itsereflektiota runsaasti viljelevässä, akateemista terminologiaakin pyörittelevässä teoksessa syväluodataan kirjoittamisen, kielen ja havaitsemisen ytimiin: ”(- -) jos matkustetaan metrolla ja tullaan sillalle päivittäin kuorekarin nopeakasvuinen pajukko ja sään mukaan muuttuva vanhankaupunginselkä koko maisema alkaa tuntua tutulta havaitseminen on kuitenkin pohjimmiltaan proverbaalista eli havaitseminen on kielen ja sen kaltaisten rakenteiden kuten tietyn kielenkäyttäjäyhteisön tapojen läpitunkemaa (- -)”. Paikoin hengästyttävänäkin tykyttävä teksti on sana-ainekseltaan moninaista ja intertekstuaalisilta viittauksiltaan rikasta. Erikielisiä lainauksia itseensä sulattava proosaruno muistuttaa ironiseenkin sävyyn taipuen, että edes Kalasataman kaltaisilla asfalttiviidakoilla ihminen ei voi eristää luontoa itsestään ja maisemaa sen perustasta: ”(- -) maasta olet sinä tullut valkeaksi kalkittu seinä maasta on sinun kaverisikin tullut toinen tuuletusputki (- -)”. Moderniin Kalasatamaan kiteytyy länsimainen urbanisoitunut elämäntapa, jossa kaiken pohjana vaikuttava elävä planeetta on päässyt unohtumaan.

Vaikka teoksen itsereflektio tuntuu välillä nokkeluudessaan uuvuttavankin itsetarkoitukselliselta, huoli käsillä olevasta ajasta ja sen seurauksista nousee tekstistä esiin puhuttelevana juonteena: ”en ole pätevöitynyt vastaanottamaan lyhenevää tulevaisuutta”. Esimerkiksi viittaus Messaenin keskitysleirillä säveltämään Aikojen lopun kvartettoon vahvistaa tekstissä hautuvaa ympäristökirjallisuudelle ominaista apokalyptista tunnelmaa.

Kalasatamassa riittää materiaa purtavaksi ja viittaussuhteita syvennyttäväksi, mutta koskettavuudessaan erityiseen asemaan tekstimassasta kohoavat sellaiset kohdat, joissa näkymä tarkentuu modernin kaupungin alleen jyräämään kadonneeseen maisemaan. Tällöin kirjassa vivahtaa pastoraalisille ympäristöteksteillekin ominaista surun ja nostalgian sekaista kaipuuta parempaan menneeseen aikaan, ja se vuotaa kirjan sivujen ylitse: ”(- -) kalasataman koivikot menetetyt kunnaat lammassaaren laulumaat (- -)”. Runsas ja moniaineksinen Kalasatama kirvoittaa lukijassa siis paikoin solastalgiaa eli ympäristötunnetta, jolla tarkoitetaan ympäristön kohtaamien epätoivottujen muutosten aiheuttamaa surua. Päällimmäiseksi tunteeksi lukukokemuksesta ei kuitenkaan jää suru vaan ilahtuneisuus taitavasta ja ajattelua ravistelevasta kirjasta, joka tavoittaa osuvia paloja Helsingistä.