Lyyristä pedagogiikkaa

Auringonpilkuttaja kuuluu erikoiseen runouden alalajiin, jossa akateemikko tai muu asiantuntija kirjoittaa tuntemastaan aihealueesta taiteen keinoja hyödyntäen. Muun muassa vaihtoehtoisiin pedagogiikkoihin perehtynyt kasvatustieteilijä ja opettaja Riika Helle-Kotka kirjoittaa runokokoelmassaan kolmen vaihtoehtoisen pedagogiikan kehittäjästä roolirunojen muodossa. Ääneen pääsevät Jean Itard, Maria Montessori ja Rudolf Steiner. Kullekin kasvattajalle omistetun kirjanosioin lopusta löytyy myös lyhyt (oudosti säkeenomaisiin palstoihin jaettu) elämäkerta, joka selventää runojen taustaa ja niissä käsitellyn pedagogin elämänkatsomusta.

Muodoltaan runot ovat suoraviivaisia ja -sanaisia, kerronnaltaan jopa proosaa läheneviä: ”Minulle on kasvanut parta. Monsieur Itard näyttää, kuinka se ajetaan.” Vaatimattomuudestaan huolimatta runomuoto tuo elämäkerrallisiin episodeihin jotakin erityistä, jota tietosanakirjan tyyliä jäljittelevät esittelytekstit eivät saavuta. Välittääkö runo kenties kokemuksen suoraan? Herättääkö se asiaproosaa enemmän tunteita? Tuottaako se ”elävämpää” tietoa? Näin ainakin halutaan usein ajatella. Taidekokemus ylittää järjen ja koskettaa jotakin syvempää totuutta, onhan sille ja sen edustamalle luovuudelle (ainakin kuvainnollisesti katsoen) oma aivopuolensakin, loogisen ajattelun oikeanpuoleinen peilikuva. Runous ja taide ylipäänsä tarjoavat varmasti uudenlaisia näkökulmia aiheeseen ja auttavat selventämään ajatuksia, mutta voivatko ne tuottaa jopa omanlaistaan tutkimusta?

Tietyn hahmon näkökulmaan eläytyminen voi auttaa ymmärtämään tätä eri tavalla kuin kolmannessa persoonassa pidättäytyminen. Tarinallistaminen ja fiktion mukaan tuominen saattaa kehkeytyä uhaksi totuudelle, mutta se saattaa myös paljastaa jotakin sellaista, jota paljaat faktat eivät onnistu välittämään. Joskus on löydettävä oikea muoto uudelle ajatukselle, ja kaunokirjallinen keino kuten metafora tai kertomus osoittautuu usein ratkaisuksi.

Pedagogiikassa on monella tapaa kyse kommunikaatiosta. Siinä yritetään ymmärtää opettajan suhdetta oppilaaseen, mikä on monella tapaa myös runouden alaa: runoilijan suhde lukijaan on aina kaksisuuntainen ja luova jännite, jossa syntyy enemmän ajatuksia kuin on paperille laitettu. Erityisesti historialliseen tietoon perustuvat roolirunot, joiden oheen on vieläpä liitetty lyhyt elämäkerta, pyrkivät tietyllä tapaa opettamaan, vähintäänkin välittämään tietoa. Ne raportoivat opettaja-oppilas suhteeseen nähden verrattain passiivisesti, mutta ne etsivät silti yhtymäkohtaa kahden mielen väliltä. Auringonpilkuttajan runot ovat siis monimutkaisessa yhteydessä tutkimuskohteeseensa. Ne opettavat opettamisesta, mutta runollinen viestintä erottautuu selvästi perinteisestä tiedonvälityksestä muun muassa tuomalla lukijan hetkeen ja kannustamalla ottamaan toisen näkökulman, mikä voisi olla myös opettamisessa tärkeää. Vuosisatojen jälkeenkin saatamme vielä oppia jotakin kuuluisilta opettajilta.