W. G. Sebald

Kari Aronpuro (kääntäjä)

Luonnon mukaan

perusruno
104 sivua
Palladium & ntamo 2022
ISBN 9789527256398
Olen enemmän tai vähemmän vapaa kirjoittaja ja filosofian maisteri, siis ehkä "filosofi". Kriitikkona kirjoitan usein filosofiasta ja käännöskirjallisuudesta. Runoudessa pidän erityisesti kielellisistä kokeiluista ja visuaalisuudesta, mutta myös perinteisempi, luovuudessaan kaunis kielenkäyttö tekee minuun usein vaikutuksen.

W. G. Sebald tunnetaan parhaiten omaperäisestä proosatyylistään, joka rikkoo usein esseen, dokumentaarisen tietokirjan ja kaunokirjallisuuden rajoja. Austerlitzin kaltaisissa teoksissa Sebald sekoittaa valokuvaa ja tekstiä, karua faktaa ja lyyristä fiktiota pyrkimyksessään selvittää totuuden luonnetta maailmassa, jossa muun muassa holokaustin miljoonat systemaattiset murhat ovat historiallinen fakta.

Sebaldin kaunokirjallinen ura ei kuitenkaan alkanut suurella romaanilla vaan vähemmälle huomiolle jääneellä runokokoelmalla Luonnon mukaan. Teos koostuu kolmesta henkilövetoisesta sikermästä, joista ensimmäinen käsittelee 1400–1500-lukujen taitteessa elänyttä maalari-kaivertaja Matthias Grünewaldia, toinen 1700-luvulla elänyttä biologi-tutkimusmatkailija Georg Wilhelm Stelleriä ja kolmas joitakin Sebaldin omia kokemuksia 1900-luvun loppupuolella. Kokoelma etenee siis noin 300 vuoden hyppäyksin ja tarkastelee eri aikojen ja alojen avartamaa kuvaa taiteen ja tutkimuksen tekemisestä. Nimellinen luonto esiintyy runoissa lähinnä objektina – ymmärtämisen, tavoittamisen ja vangitsemisen kohteena – olivat sen kuvaukset ja siitä ammentavat vertaukset kuinka vilpittömiä tahansa. Luonto on myös ihmisen näkökulmasta julma: ”– – luonnossa ei vallitse / tasapainoa, vaan se tekee sokeasti häijyn kokeen / toisensa jälkeen kuin mieletön askartelija, joka heti / turmelee sen, minkä on juuri onnistunut luomaan.”

Kerronnan tasolla etualalle nousevat historian tulkitsemisen sekä itsensä luomisen ja löytämisen teemat. Elämäkertojen sarjassa kirjailijan työ rinnastuu kuvanveiston ohessa muun muassa tieteen tekemiseen, onhan se lähellä biologian taksonomiaa, sanallista ryhmittelyä ja todellisuuden jäsentämistä olemassa olevia sanoja käyttämällä. Lukiessa huomaa kirjoittaminen muistuttavan myös jossakin määrin tutkimusmatkailua, uusien paikkojen löytämistä ja asioiden luotaamista, todellisuuden tarkastelua. Pohjimmiltaan ihminen etsii kuitenkin aina vain itseään, joutuen turvautumaan etsinnässään vain omaan muistiinsa ja sitä pidättelevään ihmiskunnan historiaan.

Monet Luonnon mukaan -kokoelman lukijat ovat nähneet sen runoissa enimmäkseen Sebaldin myöhempien proosateosten aihioita ja tulevien teemojen ensimmäisiä iteraatioita. Esikoisen runot jäävät tekijänsä proosatuotannon varjoon, eikä niitä yleisesti ottaen pidetä erityisen onnistuneina. Tekstissä kieltämättä on erikoista tietokirjamaisuutta: lyyrisiä keinoja käytetään kitsaasti, eivätkä edes säejaot tunnu kovinkaan tarpeellisilta. Silti lyhyitä kertomuksia on miellyttävä lukea. Teoksen poetiikka on parhaimmillaan rakenteeseen sulautuvissa listoissa ja niukkuudessaan yllättävinä näyttäytyvissä lyyrisemmissä katkelmissa: ”– – Eläin / on ihminen puettu / syvään murheeseen.” Runot on kääntänyt itsekin pitkän runoilijan uran tehnyt Kari Aronpuro, ja asiantuntijuus näkyy rehellisessä käännösjäljessä, joka ei liioittele Sebaldin lyyrisyyttä kadottamatta kuitenkaan tekstin ajoittaista kauneutta.

Sebaldin runojen epärunollisuus tuntuu voimakkaimmin avauksissa, jotka muistuttavat pahimmillaan tasaamatonta tietosanakirjan tekstipalkkia. Epätyydyttävä runo saattaa kuitenkin olla kutsu opettelemaan sen tavoille. Ehkä Sebaldin poetiikkaa on runoissakin ymmärrettävä romaaneista tutun hybridisen tyylin kautta. Ainakin historia näyttelee teoksessa merkittävää osaa, joten mikseivät runot hyödyntäisi myös lähteidensä tyyliä? Onhan esimerkiksi mahdollista, että runojen omituiset avaukset ovat tarkoituksellisen suoraviivaisia, koska niiden on määrä toimia eräänlaisena kutsuna, joka luo perustan ja vakiinnuttaa todellisuuden. Samoin kuin Sebaldin proosassa, on runoissakin näemmä oltava yhteys todellisuuteen, joka voidaan vasta pystytetyksi tultuaan saada natisemaan liitoksissaan.

Olen enemmän tai vähemmän vapaa kirjoittaja ja filosofian maisteri, siis ehkä "filosofi". Kriitikkona kirjoitan usein filosofiasta ja käännöskirjallisuudesta. Runoudessa pidän erityisesti kielellisistä kokeiluista ja visuaalisuudesta, mutta myös perinteisempi, luovuudessaan kaunis kielenkäyttö tekee minuun usein vaikutuksen.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.