Olen vapaa kirjoittaja Helsingistä. Runous merkitsee minulle paitsi maailman toisinkokemista, myös syvintä ajattelua ja uusia kielisuhteita. Inspiroidun esimerkiksi aforistisista ja minimalistisista runoista sekä tyhjän tilan avaruudesta. Sydämeni sykkii etenkin marginaalissa elävien näkökulmia, mystiikkaa, toisenlajisia tai muita taiteenlajeja tuoreesti käsittelevälle poetiikalle.

Katja Seudun runoudessa kaikuu tietoisesti Mirkka Rekola (1931–2014). Rekola oli myös kirjallisuudentutkija Seudun ystävä, opettaja ja tutkimuskohde. Kummankin modernistisen vähäsanaisessa runotuotannossa etsitään minuudetonta kokemusta.

Rekolan runoudessa tuo kokemus välittyi ratkaisevalla leimulla, joka haki sytykkeensä esimerkiksi keskiajan naismystikoilta ja mandalakuvioista. Seudun runoilijanlaatu on seesteisempi. Hänen lähestyttävä runominänsä ei ole niinkään heittäytyjä kuin kiinalaisen ja japanilaisen runoperinteen sukuinen luonnon hiljainen ihmettelijä. Seutu ei myöskään nyrjäytä kieltä täysin uusiin asentoihin, vaikka ilmaisu virittyy tarkasti.

Tuoreimmassa kokoelmassa Kesannoida, säkenöidä Seudun säkeet ovat pidentyneet ja runokieli tihentynyt. Runot luotaavat suomalaisen lumisia ja kesäisiä havaintoja kesannoilla, louhoksilla ja joutomailla. Puhuja liikkuu paljon pienissä seurueissa ja puhuu monikon ensimmäisessä persoonassa. Yllättävän raikas ratkaisu korostaa välitöntä luontosuhdetta, jossa kaikkien lajien kokemus on yhteinen ja erityinen.

Säkeissä tarkkailee katse, joka kohdentaa triviaaliin ja syrjään. Kun pelto on kesannolla, siinä ei viljellä mitään. Kesannoiva maa on katsantokannasta riippuen hylätty tai lepotilassa. Seutu muistuttaa, että luonnon näkökulmasta hylättyjä maisemia ei ole. On katsottava toisin ja viipyillen. Silloin jopa ruosteen voi lopulta nähdä kuluvan.

Kesannoida, säkenöidä ei käsittele maisemaa intensiivisesti abstrahoiden, kuten monet nykyrunoilijat. Ote on ennemmin jutusteleva, puntaroiva ja mittaileva. Runot piirtävät ryteikköihin ja kivikkoihin uusia ympyröitä, joiden sisälle jää keskeneräinen, mielekäs. Kasvualustana on usein proosaruno.

Ilmastokatastrofin realiteetit välittyvät näköhavainnoin ja aavistuksin. Puhuja huomaa, kuinka rajaamme hallitsemattoman nurmikoin – ”kuinka vähissä ovatkaan keinomme.” Yritämme oikeudettomasti hallita puiden elämää ja eristää lämmön itsellemme. Ihminen on joutomaita kitukasvuisempi ja siksi Seutu peräänkuuluttaa ymmärryksen rajallisuutta. ”Kieli menee päin petoa tajuamatta, että se on peto.” Joka luokittelee ympäristönsä, peittää sen.

Jos ei tunnista / edes lepotilaa, kuinka voi nähdä / vallitsevan järjestyksen tai sen, / että järjestys on lakkautettu.”

Kokoelman luontorunous kunnioittaa luonnontilaa, mutta ei sorru pateettisiin ylistyslauluihin tai onttoon hartauteen. Välitilojen -ja kattojen mietelmärunous puhkoo kieleen ilmareikiä, joista vuotaa salaviisasta naivismia:

”Sanomme ’lämpö’ / ja ’pienhiukkanen’ niin mukavasti kuin osaamme ja monta kertaa ’jäte’. / Se, joka pystyy sanomaan niin, että muille tulee hyvä mieli, saa päättää, / mihin suuntaan tänään lähdemme.”

Levähdyspaikkojen mieleenjuolahdukset eivät tavoittele synteesiä, mikä (meta)kommentoi Seudun maailmankuvaa. Tuo kuva on virtaava ja valmiin kyseenalaistava. Kaikki ajansuunnat ovat läsnä samanaikaisesti ja syventävät paikallista kokemusta. Kuvasto ammentaa hengellisistä tunteista, mutta kiinnittää sen arkisiin totuuksiin. Esimerkiksi louhosmontulla voi yksinkertaisesti laskea termospullon kivelle ja aistia niin muinaiset ajat kuin vanhat työpäivät: ”ateriayhteyden”. Ja kun näkee halkaistun kiven sisään, se on ”suunnattoman vanha, ja nyt uusi.”

Kesannoida, säkenöidä osoittaa uusille, vapaammille poluille. Matkalla suhteet ristivalottuvat toistuvasti: ”pelto käy metsään kiinni”.  Tämä ja myös kokoelman nimi muistuttaa Rekolan aforismista: ”Nouse, ole kirkas. Et voi ellet nouse.” Säkenöivä valo on lainaa, pimeydestä versova ja meissä.

Runojen tienviittoina toimii vaikkapa kesämökeiltä tuttu esineistö, tajuamisen rinnastuminen esimerkiksi tuuran kaltaisten työkalujen konkreettiseen käsittämiseen. Ja kädet jatkuvat maailmaan kurottautumisessa ja irti päästämisessä, elämän liitoskohdissa, kuten puissa, kesannoissa ja tauoissa, joihin meidän on ripustettava toivomme. 

Olen vapaa kirjoittaja Helsingistä. Runous merkitsee minulle paitsi maailman toisinkokemista, myös syvintä ajattelua ja uusia kielisuhteita. Inspiroidun esimerkiksi aforistisista ja minimalistisista runoista sekä tyhjän tilan avaruudesta. Sydämeni sykkii etenkin marginaalissa elävien näkökulmia, mystiikkaa, toisenlajisia tai muita taiteenlajeja tuoreesti käsittelevälle poetiikalle.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.