Lopun aistimista

Haava avautuu lukijan edessä kuin erämaa, arvaamattomana ja armottomana, mutta jotenkin etäisen tuttuna. Haavamaa. Ehkä ihmislaji on joskus onnistunut selviämään täällä korvessa ilman halpahallista haalittuja apuvälineitään. Ehkä.

Edessä on usvaa, joten maastosta on vaikea saada selkoa. Ehkä kyseessä onkin Rorschachin testi. Tai ehkä yhden haavaisen maan sijaan tulisikin puhua Viidestä maisemasta ja Tuhkapilvestä – teoksen alaotsikoiden hengessä. Sitähän se on, tuhkaa eikä usvaa. Sitähän teos on, kaksi teosta yksissä kansissa, kuten jumala joka on yksi ja kolme.

Jos selkeämpi lajitteleminen kiihottaa, voidaan myös puhua Pontus Purokurun toisesta kaunokirjallisesta teoksesta. Voidaan puhua runousdebyytistä tai paluusta fiktion pariin, novelleista. Vai onko tämä fiktiota? Onko sillä merkitystä?

Kääntökirjalla on kaksi puolta, luonnollisesti, aivan kuten kaikilla kirjoilla. Kääntökirjasta ei tee poikkeuksellista sen kaksi alkua, vaan lopun täydellinen puuttuminen. Kirjalla ei ole takakantta, vaikka sivu 59/117 kirjan keskellä ei tiedäkään kummin päin olisi. Itseäni Haavamaassa jäi kiehtomaan ja ihmetyttämään kaikkein eniten juuri tämä muoto, joka tuntuu paitsi kikkailevalta myös hieman sattumanvaraiselta. Runoutta ja proosaa palikkamaisesti yhdistävä kirja tuntuu jälkiajatukselta, tavalta julkaista kaksi sinällään kirjaksi liian lyhyttä tekstiä kirjan muodossa – onhan kääntökirjaa myös historiallisesti käytetty paljon näin, yksinomaan kaupallisena työkaluna. Lopun odotus, modernin tuhoisuus ja toivottomuus, rauniot ja haudat kulkevat punaisena lankana kirjan tekstien läpi, mutta erilliset runo- ja proosaosiot, ja vieläpä jälkimmäisen pilkottu episodimaisuus tekevät siitä hieman levottoman kokonaisuuden.

Kuten Paavo Kässi toteaa Kiiltomadossa, kenties proosan ja runouden asettaminen limittäin (eikä peräkkäin tai rinnakkain) olisi tehnyt kokonaisuudelle, etenkin runopuolelle hyvää. Tällaisina runot jäävät jotenkin kylmiksi, paikoin liian sukkeliksi ja muistiinpanomaisiksi: ”Hiljaisuus kuuntelee itseään kuulokkeistani.” Sivulla ei lue muuta. Kokonainen säe, kenties runo, kuin aave valkoisella. 

Tosin voi runoista nauttiakin. Ne eivät eroa paljon proosapuolen kauniista kielestä, sen valtavasta määrästä herkullisia oivalluksia, jotka ovat jäädä päämäärättömän kerronnan alle: ”Kaikki menetetään, mitä ei erikseen tallenneta. Sekin, mikä tallennetaan, menetetään, ellei sitä tallenneta uudestaan ja uudestaan.” Lähes joka sivulla kukkii oivallisia säkeitä, kuin ennenaikaisia fragmentteja odottamassa vuosituhansien kulumista tai suurta luonnonmullistusta: ”Jotta kestää terapiaa, on pakko syödä lääkkeitä.”

Toisaalta proosan päämäärättömyys nousee myös kerronnan ansioksi teoksessa, joka käsittelee godotmaisesti lähestyvää maailmanloppua ja siinä elämistä.

Samaan tapaan voisi ajatella, että Haavamaan outo ja kikkaileva muoto vie monet kokeellisen nykyromaanin piirteet äärimmilleen. Teos ei riko ainoastaan kertomuksen muotoa ja luovu sen esikuvista, vaan se myös tuntuu kyseenalaistavan itse kirjan ajatuksen. Kääntökirjalla on toki Haavamaata pidempi historia, mutta tässä käytettynä sen teennäisyyttä voisi myös pitää pyrkimyksenä irtautua painotuotteesta, sen eheästä ykseydestä ja johdonmukaisuuden odotuksista – ja mikä tärkeintä, näin Haavamaa onnistuu luopumaan jopa jännittämästään lopusta. On kuin pelon kohdetta ei olisi lainkaan ilman pelkoa. On kuin kirja julistaisi lukijalle, ettei olekaan kirja. Päättömämpiäkin asioita on ehditty tässä maailmassa kuulla.

Ilmastokriisin ja lopun aikojen ahdinkoa on käsitelty kaunokirjallisuudessa viime vuosina paljon. Useaa kirjailijaa on houkuttanut ajatus fragmentaarisuuden ja uhkaavan maailmanlopun yhdistämisestä, lajihybridien ja postmodernin kaoottisen maailmanjärjestyksen rinnastuksesta. Haavamaa asettuu samaan jatkumoon, tosin sen hybridiyden voisi ajatella olevan ensisijassa metatekstuaalista.

Vaikkei Haavamaa olekaan romaani, päädyin lopulta pohtimaan yleisemmin sitä muistuttavien nykyromaanien teoksellisuutta. Ajattelen että hybridiydestään, kimeerisyydestään ja kokeellisuudestaan huolimatta nämä teokset ovat yleensä pohjimmiltaan romaaneja. Mutta mikä niitä kannattelee? Mikä on sysännyt juuri tällaisen kokonaisuuden liikkeelle? Ja yhä useammin huomaan kysyväni, miksi juuri tämä, useimmiten Kalliossa asuvan nuoren ja masentuneen kulttuurialan työntekijän tarina täytyy saada kertoa?

 Niin, Haavamaa on lajihybridi, mutta sen muodosta en saa mielekästä tulkintaa kuin asettamalla sen johonkin perinteisen romaanin saamattomuudesta syntyneeseen vakoon.

Ehkä perinteinen romaanimuoto on vain saanut uuden haastajan, joka ei ole enää postmodernia metafiktiota vaan jotakin aivan uutta muotoa turmelevaa kokeellisuutta. Hybridi ja fragmentti ovat sille tärkeitä sanoja, ehkä myös globaalin pohjoisen murenevan ”keskiluokan” elämäntyylin banaalius sekä lopun odotuksen melankolinen mielenala, jotka tuottavat yhdessä kuin itsestään iloisensynkkää aforistiikkaa maailmanlopun laitamilla: ”Sanojen suru on siinä, että niiden täytyy tarkoittaa jotakin.” Tekisi mieli sanoa, että uuteen makuun on vielä hieman totuteltava, mutta toisaalta sen elementeistä on jo löydettävissä useita oman lajinsa kliseitä.

Myös kielellisesti Haavamaassa kaikuu tietty tyyli, joka on vahvasti läsnä etenkin lajihybrideissä ja suomalaisessa nykyrunoudessa. Siinä mennään ideat ja viehättävän paradoksaaliset ajatusrakennelmat edellä, minkä lisäksi kuvaukset ja tarinallisuuden elementit pyrkivät ilmaisemaan asiansa aina mahdollisimman poeettisesti: ”Olit sisäistänyt kaiken, liikaa, kuin piikkejä, ja nyt hengitit kaikkea ulos. Hengitit hitaasti ulos ja hitaasti ulkopuolta sisääsi, muuriensisäistä autiomaata, josta viimeistään viini oli tehnyt jaetun.” Tiivis tyyli minimoi turhan, mutta pahoittelee sittenkin omaa olemassaoloaan; onhan maailmassa jo niin paljon luettavaa. Eikä tämäkään paperi kauaa kestä sähköisistä tiedostoista puhumattakaan. Samaa tiivistämisen pyrkimystä edistää myös fragmentaarisuus, sillä se sallii hyppäykset tärkeästä kohdasta seuraavaan. Fragmentaarisuus ajaa tyylillisesti samaa funktiota kuin aikahypyt tarinankerronnassa. Kun tarinaa ei enää ole, täytyy osata liikkua sulavasti sisällön ja ajatusten rakenteissa.

Jos Haavamaan proosaosion ”Viisi maisemaa” lukee ensin, on kuin kirjan todellisuus hajoaisi käännettäessä raunioiksi, kirjaimellisesti laajemman kokonaisuuden fragmenteiksi. Toisaalta, sikäli kun runoutta voi pitää tiiviimpänä ilmaisukeinona kuin proosaa, voisi proosaosiota yhtä hyvin pitää ”Tuhkapilvi”-osion rauniona, jossa runous on rapistunut proosaksi.

Puoliskoissa on toistensa kaikuja, mutta ne eivät tule yhteen. Sisällöltään ne ovat ehkä liiankin samanlaisia, kuin toistensa alitajuntoja. Ne aavistavat toistensa päättyvän. Muutoin ne eivät päättyisi ollenkaan.