Leipää ja lukuohjeita
Markus Palménin esikoisrunokokoelma Suklaaöylätti hersyy mutta hiljaisesti. Runot käsittelevät isyyttä ja vanhemmuuden arkea, Palménin synnyinkaupunkia Helsinkiä, ja jokaista koskettavia suuria teemoja: nuoruutta, vanhenemista, rakkautta. Tiiviiksi taitettu nide sisältää yllättävän paljon tekstiä. Teos muistuttaakin enemmän kokonaisuutta, josta voi poimia sieltä täältä itseä koskettavia runoja, kuin vakavamielisen esikoisrunoilijan ytimekästä ja taidoillaan briljeeraavaa, yhden teeman ympärille kiertyvää manifestia.
Poikkeuksellisen runokirjasta tekee lukuohjeiden määrä. Tavanomaisen takakansitekstin lisäksi teoksessa on esipuhe, sisällysluettelosta löytyy osien nimien lisäksi kuvaukset osioiden aiheista, ja ensimmäiseen osaan johdatellaan ”esisanoin”. Puheliaisuudellaan Palmén vaikuttaa siltä, ettei aivan luota lukijan kykyyn tarkastella runoja ja sitä, mikä niissä on olennaista.
Sama vaikutelma toistuu runoissa, jotka ovat paikoitellen häkellyttävän hyviä: ”Lapsen ei kuulu osata kuolla / lapsen ei kuulu osata kuolla / tai jos on pakko / lapsen kuuluu kuolla / niin kuin nukahtaisi päiväunille / tai niinkuin he äkkiä heräävät uuteen päivään / ilman kysymyksiä, voimakkaina.” Puheliaisuus tuppaa loistavien säkeiden tielle, myös edellä siteeratussa runossa. Timantit uhkaavat hukkua summaaviin loppukaneetteihin, jotka ohjaavat lukijan tulkintaa liiaksikin: ”Ehkä ymmärrän kaiken väärin. / Ennen juuri lapset kuolivat perheistä joukoittain. / Opettivat siihen vanhempansa / jotka ajattelevat kaiken vaikeaksi.”
Teoksen eetosta kuvaa kiinnostavalla tavalla esipuheesta löytyvä pohdinta, jonka liitän kirjoittamisen tilaan Suomessa laajemminkin: ”Olen ammattikirjoittaja ja luen paljon suomalaista klassista ja nykyrunoutta. En kuitenkaan osaa asemoida itseäni nykyrunouden kentälle, enkä tunnistaa ja tunnustaa esikuviani tai vaikutteiden antajia. Suklaaöylätti onkin kirjoitettu eräänlaisessa oman makuni ja vaistoni muodostamassa kaikukammiossa.”
Tämä vihjaa taipumukseen, joka suomalaisten kirjoittajien keskuudessa tuntuu yleistyneen. On tärkeämpää julkaista kirja kuin antaumuksella paneutua kirjallisuuden ydinainekseeen eli kieleen, tai aiheisiin, joista kirjoittaa. Jos hieman kärjistää, niin tyypillisesti ”oman makunsa ja vaistonsa muodostamassa kaikukammiossa” kirjoittaminen tuottaa itseensä käpertynyttä, vain kirjoittajalleen avautuvaa tekstiä, josta lukija saa hyvin vähän irti. Ajatukset teksteissä ovat kuluneita, koska kirjoittaja ei pohdi oman tekstinsä vuorovaikutusta kielen saati muun kirjallisuuden kanssa. Hän ei tutkaile, mitä aiheesta on jo kirjoitettu, vaan keksii pyörän uudestaan.
Palmén on taitava kirjoittaja, eikä yleensä sorru sielun syvimmissä kammioissaan piileskelyyn. Esimerkiksi mieheyden, isyyden ja isän ja lapsen suhteen kuvaaminen on monin paikoin hienon omintakeista: ”Jännitin lihakseni / pieneksi pojaksi / nuoreksi mieheksi / oikeaksi mieheksi. // Asettelin jäsenet sopiviin kulmiin / jaksanko kannatella niitä kaikkien edessä? // Milloin ne raukeavat, asennot? Milloin vaivalla rakennetut yhdistelmät / ravistellaan osiinsa?”
Toki runoilijan täytyy tarkastella kieltään ja ajatuksiaan, jotta voi ylipäänsä kirjoittaa. Silti jossain vaiheessa kannattaa kääntyä kohti maailmaa. Vain siten voi havaita kaikki jo keksityt pyörät, joiden joukkoon omansa voi ylpeydellä lisätä.
Kommentit kritiikkiin