Lasinkirkkaasti surusta

Rauha Kejosen kokoelma Kukaan ei ole poissa kertoo surusta, menetyksestä ja eletystä elämästä. Runon minä elää keskellä iätöntä ja ajatonta maisemaa. Sinä on poissa, poistunut, mutta tavallansa läsnä.

Kaipaus ja suru vertautuvat teoksessa luontoon, sen voimiin ja tilaan. Sää, puut, linnut ja maisema hallitsevat kuvastoa, tuuli tuo muistoja. Myöhemmin mukaan tulee palasia elämästä ihmisten keskellä: konserttisalin portaat, kivinen kaupunki ja raitiovaunun kolina. Suhdetta toisiin ei määritellä liiaksi, se tuntuu hyvältä ratkaisulta ja tekee runoista helposti lähestyttäviä.

Kejosen kieli on kirkasta kuin lasi. Se on paikoin aforistista ja siihen tekee mieli pysähtyä. Havainnot tekevät surusta arkipäivää, se liittyy osaksi elämää ja punoutuu runon minän elämänmaisemaan. Runominän elämästä kertovat myös välähdyksenomaiset kuvat tuvasta, kahvikupeista ja ikkunoista. Talo toimii pesämäisenä vertauskuvana minälle ja elämälle – välillä sen ovet ovat vapisuttavan auki, välillä se on läpivalaistu. Usein sieltä katsotaan ulos. Autioituneeseen myös sisään.

Jos suhde toisiin ei määrittelekään puhujan paikkaa, sen tekee runojen kuvasto kahvikuppeineen, maalaistaloineen ja konserttisaleineen. Teoksessa on vahva henkilökohtainen sävy, joka kiinnittää runot sukupolveen ja luokkaan. Kristillinen kieli hiipii sisään ja asettaa sekä puhujan että menetyksen omaan perspektiiviinsä. Se tuntuu vieraannuttavalta ja työntää muita tulkintoja ja kokemisen tapoja ulos teoksen maailmasta.

Kirkkaus vetää runon minää puoleensa. Hän puhuttelee Jumalaa. Runoja leimaa kohtaamisen odotus, mutta sisään pyrkii vain lintuja. Vaikka runoissa harvoin kohdataan, eivät ne tunne yksinäisyyttä. Yhteys ympäristöön on vahva ja lohtua tuova.

Kuvasto on minimalistista, rauhallista ja pysyvää. On lunta, merta, kalliota, metsää, peltoa. Horisontti on avara. Se ei kuitenkaan aja ahdistukseen, eikä pakota pakenemaan, kuten eivät talot ja puutkaan pääse pakoon. Suru on elettävä, se on maisema. Siitä selvitään. Raskaasta aiheesta huolimatta teos on kaunis ja keveä.

”rakas ihminen on lähtenyt

katsoa taivasta sen hetken jälkeen

ja vähää ennen sitä

kun ei vielä ollut

saapunut

toinen valo, toinen”