Leena Kellosalo

Tulikärpäsiä Tammelan yllä

81 sivua
ntamo 2021
ISBN 9789522158161
Porvoolainen kirjoittaja ja lukija, erityisalana kotimainen runous. Runossa kiehtoo sen läheisyys loitsuun ja ote yhteiskuntaan.

Leena Kellosalon kolmas teos Tulikärpäsiä Tammelan yllä riuhtaisee syvälle Tampereeseen heti ensimmäisestä runostaan.

Tammela maalautuu kouriintuntuvana ja henkilökohtaisena eteen, suosien hämärää, jossa arkisetkin asiat saavat helposti myyttisen ulkomuodon. Jo teoksen nimi kehottaa kohottamaan katseen pintatasosta ylempiin kerroksiin.

Ensimmäinen runo jää erityisesti mieleeni. Siinä kuvataan nuoren henkilön toiminnansäätelyä pelon ilmapiirissä: uskontotunnin aikana nielusta vihdoin irtoaa koululounaan lihapala, eikä hän ei uskalla sylkäistä sitä pois.

Kohta sanoittaa jotain omasta nuoruudestani ensimmäistä kertaa ikinä.

Lihanpala symboloi runon lopussa myös ihmistä, kun alkaa sen ”pitkä vaellus hajoamiseen ja valoon”. Alun merkitysrikkaus herättää ottamaan vastaan tulevaa runsautta.

Surrealistinen, nopeasti etenevä matka teoksessa on kuin leikkaus tajunnan lävitse. Runot ovat täynnä toimintaa ja tekemistä – kolistelusta hohottamiseen, levitoinnista louskuttamiseen. Verbit tuntuvat täysiltä ja lihallisilta luennassa. Toki minimalistia myös kauhistuttaa, mutta se tunne on tuttu monesta muustakin paikasta.

Elämän vaiheista erityisesti lapsuus astuu Kellosalon kirjoituksessa esiin. Kanat ja tutut nimet, lohdun ja kauhun hetket sinkoavat menneisyydestä aikuisuudestakin kertoviin kohtiin.

Teos näyttää kauniisti ja uudesti ihmissilmälle vaikeita tilanteita. Luen tositarinan lapsesta ja onnettomuudesta kerrankin muualta kuin roskalehdistöltä. Se elvyttää.

Uskomattoman vauhdin ja villien tilanteiden lisäksi saan lukea kauniita, absurdeja ja yllättäviä kielikuvia: ”lumottu näätä tanssii”, ”Jumala on pieni eläin / joka lohduttaa”.

Kellokosken kolmas teos näyttäytyy minulle siirtymäriittinä. Teos sisältää toisen maailmansodallisen verran vanhaa surua, jota luen varovasti, etten menisi rikki. Siihen on kirjoitettu yksi lapsuuden loppu, kanan kuolema ja uimaan oppiminen. Aili ja Johanna vaikuttavat tutuilta vaikken tunnekaan heitä omasta lapsuudestani, ainakaan niillä nimillä.

Porvoolainen kirjoittaja ja lukija, erityisalana kotimainen runous. Runossa kiehtoo sen läheisyys loitsuun ja ote yhteiskuntaan.

Kommentit kritiikkiin

Yksi vastaus artikkeliin “Lapsuudenmaiseman vyöryä yli”

  1. msaari sanoo:
    Leena Kellosalo on monipuolinen taiteen alan toimija: näyttelijä, runoilija, kriitikko, äänikirjojen lukija ja mitä lie muuta. Tämä Tulikärpäsiä Tammelan yllä on kolmas runokokoelma, kaikki kolme Ntamolta. Kokoelmat ovat keränneet kehuja, niin tämä tuoreinkin, ja niinpä minäkin siihen tartuin.

    Nimen Tammela viittaa Tampereelle ja tamperelaismaisemissa liikutaan. Runojen aika on enimmäkseen jossain sodanjälkeisissä vuosissa: talvisotaa muistellaan ja runominän naapuri Anni kaipailee yhä Elistään rintamalta kotiin. Kuvasto on muutenkin viehättävän vanhanaikaista. Ja nimenomaan kuvasto: nämä runot ovat kuviltaan hyvin voimakkaita ja selkeitä.

    Äiti pöyhii rautahangolla hiillosta
    nostattaa uuninsisäisen asteroidisateen
    muistaa kranaattien räiskeen ja maankuoren tärinän
    Elisenvaaran asemalla

    Runot tuntuvat sekä kertovan eletystä elämästä ja koetusta lapsuudesta, että lentävän runollisissa sfääreissä. Kieli on rikasta ja miellyttävää. Tyyli on hyvin runsasta ja kuvallista. Kuvittelisin näiden runojen miellyttävän laajalti, tämä ei ole mikään erityisen kryptinen tai vaikea runokokoelma, päinvastoin. Runoissa on paljon helposti lähestyttävää ja varmasti monille etenkin vähän vanhemmille ihmisille tuttua ainesta. Toisaalta teksti ei ole myöskään liian helppoa tai yksioikoista, vaan runsaskuvainen kieli tarjoaa pohdiskeltavaa.

    Kokonaisuus on hyvin yhtenäinen. Tämä ei ole kokoelma irtonaisia tekstejä sieltä tai täältä, vaan kehittelee samoja henkilöitä ja tapahtumia runosta toiseen. Runojen hahmot tulevat tutuiksi. Kokoelma on luonteeltaan hyvin tarinanomainen. Teksteissä on surua, kaipausta, haikeutta, mutta myös huumoria. Joskus kaikkea tätä hyvin pienessä tilassa, ja haju kaupan päälle: ”Koko maailma tuoksuu kärventyviltä silakoilta valurautapannulla / kun terveydenhoitovirkailija antaa tappouhkauksen Annin kaupunkikanalle”.

    Itse teos on muuten ilo silmälle – Kellosalon luottotaiteilijan Juha Tammenpään grafiikanvedos kannessa on mielenkiintoinen – mutta lukemista haittaa rikollisen korkea riviväli. Olisipa tiivistetty vähäsen, niin olisi miellyttävämpi silmälle.

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.