Kyyneleiden luomistyöstä
Farzaneh Hatami Landin Itkevässä sateessa suomenkieliset runot vuorottelevat farsinkielisten alkutekstien kanssa. Kauniisti taitetun kokoelman suomennoksista vastaa Mikko Viitamäki yhteistyössä suomeniranilaisen runoilijan kanssa.
Keskitetyt runot puntaroivat surun ilmastoa. Vaikka kokoelmassa kynttilätkin itkevät, tuskaa seuraa seesteisten hetkien toivo. Henkilökohtaisuus korostuu, mutta ilman omaelämäkerrallisia yksityiskohtia tai nimettyjä paikkoja.
Välillä ”vieraan maan” kuvat assosioituvat Helsinkiä muistuttavan kaupungin harmaaseen syksyyn. Runoilijan maahanmuuttajatausta näkyy muukalaisuuden tunteina. Aforistisissa runoissa puhujan osa on sartrelaisittain maailmaan heitetyn ulkopuolisen, jota järkeily ei lohduta: ”Hölmö on ymmärrykseni / joka on turhaan sairas. / Turhan takia / oli paha olo.”
Runous voi mielestäni viitata kintaalla konkretialle, mutta tällöin runokieleen kohdistuu erityinen tuoreuden ja/tai syvyyden vaade. Landi kuitenkin viljelee tavanomaisia abstraktioita, kuten ”surullisen sydämen” motiivia, ilman tarkempaa kontekstia. Niiden korostaminen säkeenylityksin jättää paperinmakuisen vaikutelman: ”En tiedä miksi / mutta tänään / sydämeni on surullinen.” Osa runoista on kuin täytemateriaalia kutsukorttien tai adressien tapaisille tekstilajeille.
Toisaalta yleistason havainnoista löytyy kiinnostavia yhtäläisyyksiä persialaiseen runoperinteeseen ja erityisesti keskiajan maineikkaisiin suufilaisrunoilijoihin. Säkeissä törmää nykyrunoudelle epätyypillisesti esimerkiksi ”Jumalaan”. Hän on enemmän tavoittamaton kaipauksen kohde kuin persoonallinen luoja, kuten runoilijalegenda Mawlana Rumin mystiikassa.
Loppupuolella mystinen elämäntunne saa veden kielikuvat värähtelemään paremmin. Landi tavoittaa ajoittain kyyneleiden vilpittömän luomistyön, joka ei typisty yhdeksi tunteeksi. Itku ei ole vain tuskallista tai puhdistavaa, vaan sulautuu esimerkiksi merivirtoihin. Suru ei ole sitä, miltä näyttää: ”sateenvarjoille / ropisseet / sadepisarat / ovat vielä kosteita.”
Suufilaisuudessa korostuu myös peilin metafora; kaipaus hioo sielun peilinkirkkaaksi, että jumaluus voisi heijastua siitä. Tosin liiallisten sanojen kosteus voi huurruttaa peilin. Vähäsanaisen Itkevän sateen puhuja matkustaa peilin kanssa ”kaukaisille aavikoille asti” vain oivaltaakseen, että ”peili on itse todellisuus”.
Valitettavasti suomenkielinen käännös tuntuu kadottaneen jotain olennaista farsin korkeista sointiväreistä. Se on toki luonnollista, koska alkukieltä on hionut tuhansia vuosia vanha lyyrinen traditio. Joka tapauksessa Itkevän sateen ilahduttavaa kaksikielisyyttä toivoisi kotimaiselle runokentälle enemmän. Kokoelman hienot yksittäiset kuvat antavat lupauksia tulevasta. Jäin kuitenkin kaipaamaan omaperäisempää kokonaisnäkemystä ja esimerkiksi rohkeampia rytmivaihteluita.
Kommentit kritiikkiin