Kuvia nuoruudesta ja juhlista, jotka päättyivät
Vatsahuuhtelun jälkeen olen puhdas on Sara Valliojan debyyttikokoelma, jonka aiheena on sellainen kaupunkilaiselämä, josta vanhat suomalaiset elokuvat varoittavat. Se on nuoruuskuvaus, jonka puhujana on nuori nainen. Elämä on hapuilua, jota ohjaa hyväksynnän haku ja rakastamisen kaipuu.
Runot ovat kuin kuvia, niiden tarkoin valitut yksityiskohdat muodostavat hallittua ja vahvaa symboliikkaa. Kuvasto arkista – tiskit ja lakanat – ja yllättävän perinteistä: juhannusruusut, riippakoivut ja isän pihasaunassa puhdistautuminen tuottavat sitä jännitettä, josta minullekin tuli ehkä mieleen verrata tätä vanhoihin suomalaisiin elokuviin.
Teoksen kieli on suoraa ja yksinkertaista, välimerkit rytmittäviä ja riidattomia, samoin asettelu. Kieli on säröilevää kuten puhujakin. On joitakin sanavalintoja, joita en haluaisi nähdä, kuten pakkasen raiskaamat tai klähmäinen. Pakkasen raiskaama on kulunut ja alatyylinen kuva, joka ei tunnu sopivan teoksen kieleen, puhumattakaan sen ongelmallisuudesta kevyesti heitettynä metaforana.
Keskiluokkaiset odotukset ja normit ovat taustaväri, jota vasten puhuja erottuu. Kun ei mene hyvin: tavoitteena on järkevyys, ahdistuksena hyödyttömyys ja toiveena palata turvaan. Järkevyydestä puhutaan paljon, ja asioiden järjestys on tavoiteltava tila. Lopullisetkin lääkkeet on paras ottaa värijärjestyksessä. Keskiluokkainen normisto näkyy myös siinä, että äiti kehottaa elämään terveellisemmin, on olemassa Stockan kortti ja koristetyynyjä, ja kodista huolehtiminen on mielessä. Pehmennyksenä raflaavalle nimelle takakannessa mainitaan kauniisti leikattu villakangastakki.
Puhuja rikkoo keskiluokkaisen naiseuden normeja ja yrittää parhaansa mukaan pitää kiinni elämästä, olla tarvittaessa kusipäinenkin. Kusipäisyys jää puolitiehen, sillä koristetyynyjen keskeltä ikävien ajatteleminen ja rivouksien huutelu vain omassa mielessä ei tee kovin suurta vaikutusta. Se kuitenkin korostaa puhujan avuttomuutta ja voimattomuutta elämässään, myös opittua kiltteyttä ja nuoren naisen sosiaalista roolia.
Teoksen puhuja pysyy koko ajan lähellä lukijaa, ollaan mukana ja ruumiissa. Taustalla väijyy uhan tunne, joka täytyisi karkottaa ryhtymällä toimimaan järkevästi, mihin puhuja ei tietenkään pysty.
Romahduksen kuvaus on terävää:
buranat on loppu eikä rahaa ole / kaikki on sijoitettu / hyväksyntään
Jaksot sairaaloissa paljastavat koskettavasti avuttomuuden, kivun ja haurauden.
Odotin tältä teokselta enemmän. Oivallukset ja havainnot tuntuvat latteilta. Vaikka teoksen vahvuutena onkin itseään säästelemätön puhuja, kaipasin etäännytystä. Nyt tuntuu siltä, että realismi on ajanut estetiikan edelle.
Kaipasin myös tuoreutta: havainnot ja kuvasto ovat arkisia, tuttuja ja odotuksenmukaisia. Toisaalta nuoren naisen taiteilijaelämä – itsetuhoinen päihteidenkäyttö – ja niin sanottu kusipäisyys ovat vielä aika tuoreita juttuja etenkin kotimaisessa runoudessa. Tämä teos voi olla nostalgiatrippi, trigger warning tai jättää kylmäksi. Loppu tuntuu varmistelevalta. Maailmankaikkeuden maalailu on mieltä nostattava lopetus, turvallinen.
Kommentit kritiikkiin