Olen enemmän tai vähemmän vapaa kirjoittaja ja filosofian maisteri, siis ehkä "filosofi". Kriitikkona kirjoitan usein filosofiasta ja käännöskirjallisuudesta. Runoudessa pidän erityisesti kielellisistä kokeiluista ja visuaalisuudesta, mutta myös perinteisempi, luovuudessaan kaunis kielenkäyttö tekee minuun usein vaikutuksen.

Kuinka pitkälle yksi ainoa sana voikaan kannatella? Entä yksittäinen kirjain? Mikko Väänäsen Q on teos, joka lähtee liikkeelle kantensa typografiasta. Suuri kirjain kutsuu leikkimään.

Q:n alaotsikko on ”Kuinka mieltä osoitetaan”. Yhtäältä voidaan puhua eräänlaisesta mielenosoituksesta, toisaalta sormen suuntaamisesta kohti mieltä. Jossain mielessä näillä on ehkä sama merkitys: molemmat tuovat ajatukset esiin. Sisällön kannalta kysymys kuuluu: kenen mieltä osoitetaan? Onko kyseessä tekijän, runon puhujan tai kenties q-kirjaimen tai sen homonyymin kuun mielenilmaus? Kenties ratkaiseva ero on, että kirjain tai taivaankappale ei voi itse osoittaa mielensä sijaintia. 

”Mielestä” tulee vääjäämättä mieleen myös sen rooli merkitystä kysyvissä ilmaisuissa: Missä mielessä? Onko tässä mitään mieltä? Filosofi Gottlob Frege tunnetaan muun muassa kielifilosofiassa tekemästään tärkeästä erottelusta sanojen ”merkityksen” ja niin sanotun ”mielen” välillä. Jos suuntaamme taas katseen yötaivaalle ja katsomme tällä kertaa kuun ohi, saatamme nähdä Venus-planeetan, joka myös iltatähtenä ja aamutähtenä tunnetaan. Iltatähti, aamutähti ja Venus viittaavat siis kaikki samaan taivaankappaleeseen, vaikka joku saattaa hämmästyä kuullessaan, ettei aamutähti ole tähti lainkaan vaan planeetta Venus. Frege tähdentääkin, että sanalla on oltava viittauskohteensa määräämän merkityksen lisäksi ”mieli”, jota voisi kuvailla eräänlaiseksi aineettomaksi merkitykseksi tai merkiyksen tulkinnalliseksi lisätasoksi.

Q:n perusrakenteessa on kaikuja tästä monitulkintaisuuteen läheisesti liittyvästä ilmiöstä. Se leikittelee äänteillä ja riimeillä sekä viittaa nimikirjaimeensa kekseliäillä tavoilla. Kuun muassa runoissa mainitut kukat, kuopat, kumartaminen, kuluttajat ja kuuluttajat ja jopa vähemmän ilmeiset viittaukset q-äänteeseen, kuten sanat ”kun” tai ”kuten”, herättävät lukiessa poikkeuksellista mielenkiintoa.

Näen Q:n eräänlaisena ensyklopediana, joka keskittyy yhden asian merkityksiin ja asiayhteyksiin. Perusajatus ei ole ennennäkemätön, mutta Q eroaa edeltäjistään höpsöllä lähtökohdallaan. Q:n ja kuun homonyymisyys synnyttää epäsystemaattisia yhteyksiä, paikoin hauskasti, paikoin vain arvaamattomasti: ”Keskiaika alkaa kesällä 386 Augustinuksen / lukiessa milanolaisessa puutarhassa / Raamattua /– –/ Pikajuna Tampereelle lähtee kello 9.57 / raiteelta kuusi. // Tänä yönä kiskot kohtaavat / nousee kuume.” Q:n vapaassa assosioinnissa on leikin riemua. Äänne lähtee lähes joka sivulla eri suuntaan, mutta se ei ole silkkaa pelleilyä. 

Q yhdistää kaikkea tieteistä mytologioihin, ja yhdistelmästä syntyy omanlaisensa kosmologia. Lukuisat viittaukset ja lainaukset rikastavat teoksen maailmaa ja osoittavat, että kaikki on yhteydessä paitsi kuuhun myös kaikkeen muuhun. Samalla tulee selväksi, kuinka paljon on väistämättä jätettävä pois. Q-kuu-pari ilmentää kaikkein johdonmukaisempienkin yhteyksien arvaamattomuutta ja nurinkurisuutta. Parin perustana toimii vapaa assosiaatio, ja se antaa satunnaisuudelle mahdollisuuden. Samaan aikaan puhujan näkökulma muistuttaa yksittäisten mielten tärkeydestä. Puhuja tuo maailmaan jotain omaansa, ja näkökulma itsessään saattaa ratkaista todellisuuden muodon. 

Viivi Wariksen taitto ja kuvitus täydentävät Väänäsen runoja. Teoksen graafiset elementit ovat säännönmukaisia geometrisia muotoja, jotka synnyttävät jyrkän kontrastin tekstin villiin arvaamattomuuteen. Kuvituksen myötä korostuu myös ensyklopedian suhde systemaattisuuteen ja eheyteen, joita Q:n ensyklopedia ei noudata. Geometriset muodot osallistuvat leikkiin kuin kvanttihiukkaset ja matemaattiset säännönmukaisuudet.

Q on ehkä lopuksi vielä hyvä rinnastaa suomessa yleisempään o-kirjaimeen. ”Se vinoviiva tarkoittaa: / Q vuotaa.” O on ympyränä täydellinen ja itseriittoinen, mutta vinoviiva rikkoo ympyrän täydellisyyden samalla tapaa kuin loogikko Kurt Gödel rikkoi edeltäjiensä unelmat matemaattisesta täydellisyydestä 1930-luvulla. Mikään systeemi ei ole täydellinen ja itseriittoinen, koska siihen sisältyy väistämättä ihmisen tulokulma, halu tietää. Kaikkea ei voi todistaa, jotain on aina oletettava. Olkoon siis Q. 

Q.E.D.

Olen enemmän tai vähemmän vapaa kirjoittaja ja filosofian maisteri, siis ehkä "filosofi". Kriitikkona kirjoitan usein filosofiasta ja käännöskirjallisuudesta. Runoudessa pidän erityisesti kielellisistä kokeiluista ja visuaalisuudesta, mutta myös perinteisempi, luovuudessaan kaunis kielenkäyttö tekee minuun usein vaikutuksen.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.