Kun maailmanloppu tulee mutta haluaisit vain rakastaa

“No niin”, tekee mieli sanoa Tuomas Salorannan esikoisrunokokoelman lukemisen jälkeen. Pienkustantamo Kuoriaiskirjojen kustantajana tunnetun Salorannan teos on kirjailijan omien sanojen mukaan kirjoitettu “pääasiassa hotellihuoneiden kylpyammeissa ja vaihtelevan juopumuksen vallitessa”. Koska kuvaus löytyy kirjan kansien sisäpuolelta eikä esimerkiksi kirjailijahaastattelusta, voi tämä tietysti olla fabulointia, runojen luonnetta korostavaa tarinankerrontaa (mitä myös haastattelut usein ovat). Ehkä Saloranta on oikeasti kirjoittanut tekstit vesiselvänä, Aristoteleen Runousoppi ohjenuoranaan.

Salorannan teosta voinee neutraaleimmin kuvata kulttuurialalla toimivan miehen sisäisenä monologina. Toistuvia aiheita ovat päihteet, saavuttamattomat naiset ja ystävien kanssa sekoilu. Näiden avulla teos käsittelee taiteen ikiaikaisia teemoja, tuttuja jo Platonin dialogeista: rakkautta, yksinäisyyttä, yksilön suhdetta muihin ihmisiin.

Teoksessa toistuu ajatus apokalypsistä. Konkreettisen, laajamittaisen tuhon sijaan teoksen maailmanloppu on ennen kaikkea sykkyrä hankalia tunteita, jotka syntyvät siitä, että aika kuluu, mies vanhenee ja maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti. Vähemmästäkin tekee mieli erakoitua kylpyammeeseen.

Salorannalle runous on ennen kaikkea väline tarinalle, hyvälle stoorille: “En enää ikinä juo viinaa / paitsi marraskuussa Tallinnassa / ja joulukuussa Jarin nelikymppisillä”. Runouden toissijainen tehtävä on ilmaista tunteita: “Aika usein tunnen itseni / kesäkaupungiksi talvella / onhan se tietty kornia / mutta yhteys on selkeä”. Vasta kolmantena tulevat tekninen briljeeraus tai runouden kehittäminen – Salorannan sanoin “daide”.

Kriitikon on lähes pakko ankeilla tavasta, jolla teos ankeilee nykymaailman menosta: “Sanovat että olen sovinisti / misogyyni ja seksisti / katkera keski-ikäinen valkoinen heteromies / anteeksi valkoinen CISheteromies”. Saloranta on hauska, mutta runot toistavat itseään; hankalia tunteita jankataan eikä katarsista, vapauttavaa tuskaa näy (toisaalta tässä Salorannan runot tekevät nähtäväksi jotain yleistä ihmisyydestä, niin kutsutusta human conditionista). Samalla teos jallittaa kriitikkoa itsetietoisuudellaan. Jos sitä kutsuu ongelmalliseksi, teos vastaa: “Haista vittu, tiedän kyllä!” Jos teosta taas kehuu, on se salaa mielissään mutta vastaa samaa rienaa käyttäen: “Mistä oikein puhut, tämähän on kännisekoilua!”