Kun Iltapäivä puhuu ihminen on vaiti
Silja Järventaustan Iltapäivä isolla kirjaimella edustaa niin kutsutusti tosi abstraktia runoutta. Runouden ystävät, älkää hätääntykö: haluan epämuodollisella luonnehdinnallani kuvailla Järventaustan teosta rehellisesti niille, joiden hyllyt eivät pursuile lyriikan opuksia.
Teoksen puhuja – tai puhujat – kertoo näennäisesti hyvin konkreettisista asioista, kuten mullasta, pajupilleistä ja katoksista. Ilmaisu ei kuitenkaan kiinnity näihin asioihin, vaan pakenee niistä poispäin: “Sadekatokset ovat asettautuneet hyvin tien sivuun. Tietoni rajoittuvat tähän. Syyspäivä alkaa muodostua.” Järventaustan runous toimii assosiaation voimin ja luottaa siihen, että lukijan mieli täydentää tekstiä omilla vaikutelmillaan ja mielikuvillaan.
Toki teos tarjoaa joitain kiinnekohtina toimivia aiheita. Vuodenajat, erityisesti kevät, ovat yksi näistä: kahdeksaan osaan jaettu teos vaikuttaa ensin liikkuvan syklisesti keväästä kesään, syksyyn ja syksystä talveen. Loppupuolella syklisyys rikkoutuu, kun syksystä hypätään suoraan kevääseen. Kevät on kaiken keskiössä, toistuu aina uudestaan.
Yksi tapa lukea Järventaustan abstraktia kieltä on ajatella, että sen puhuja vaihtelee jatkuvasti. Välillä runossa puhuu ihminen, toisinaan joki, sitten jokin epätarkasti määritelty käsite tai voima: “Joki oivaltaa rannassa mutkat, itsensä, toteutuksen ja alkaa ulista pajupillin tuntuista juoksutusta tielle päin. Minua hymyilyttää, että se on totta hänen sanoessaan niin.” Teoksen nimi, Iltapäivä isolla kirjaimella, tuntuisi viittaavan juuri tällaiseen ajattelutapaan. Kun iltapäivä saa erisnimen, siitä tulee hän, Iltapäivä. Vuorokaudenajasta tulee toimija ja tekijä, joka havainnoi ja kokee.
Sekä Maaria Ylikankaan kritiikki Helsingin Sanomissa että runoyhdistys Nihil Interitin palkintoraati, jonka palkinnon Järventaustan teos voitti, nostavat esiin posthumanismin runokirjasta puhuessaan. Tässä yhteydessä posthumanismi tarkoittaa juuri sitä, että runot kertovat joen oivaltavan tai kevään toteavan. Ne hylkäävät ihmiskeskeisen ajattelun ja kielen – mahdoton tehtävä, jonka yrittämiseen juuri runous sopii parhaiten – ja tarkastelevat maailmaa ei-inhimillisen kuten kivien, mullan ja vaikkapa iltapäivän perspektiivistä. Näin Järventaustan teos lähestyy ihmistä ja tämän elinympäristöä aikaan ja paikkaan sidottuna kokonaisuutena ja tutkii sitä kielen keinoin. Aivan kuten tosi abstrakti runous parhaimmillaan tekee.
Kommentit kritiikkiin