Kriitikot ohittavaa spekulatiivista runoutta

Runoilija Tomi Sonsterin Voimia ammentaa scifistä, fantasiasta ja kauhusta. Sonsterin viides runoteos käsittelee paitsi sairautta ja kuolemaa, myös syrjäytymistä ja valtaa. Voimissa äärimmäinen arkisuus, Esat ja Päivit ja Jussit ja Jaanat, sekoittuvat Kristukseen, Väinämöiseen ja Louheen. Elämä kääntyy kuolemaksi ja seksuaalisuus merkitsee ruumiillisuuden lisäksi yksinäisyyttä.

Teos hahmottelee kytköstä syrjäytymisen, kuoleman ja vallan välillä. Runojen elämän syrjään jääneet puhujat ja hahmot tutkiskelevat kuolemaa antaumuksella. Havainto näiden yhteydestä on kiinnostava ja osuva. Ovathan syrjäytyneen mahdollisuudet vallankäyttöön määritelmällisesti kaventuneet; jos elävät ihmiset aiheuttavat yksinäisyyttä ja vierauden tunnetta, on loogista kääntyä kohti kuolleita.

Syrjäytymiskertomus runokokoelma ei kuitenkaan ole. Näkökulma yksinäisyyteen ja valtaan on kaoottinen tavalla, jonka useiden eri kirjallisuuden lajien tehosekoittaminen keskenään mahdollistaa: “Alisen kansalaiset / ovat luonnonhenkiä. / Joskus haemme maan päältä diktaattorin / jolle annamme uuden identiteetin.”

Sonsterinteokset ovat hämmentäneet kriitikkoja pitkään. Runoilija Henriikka Tavi, runoilija Pauli Tapio ja runoilija, esseisti ja päätoimittaja Paavo Kässi ovat kukin vuorollaan kirjoittaneet niistä hyvin samankaltaisia huomioita. He arvostavat runoilijan pokkaa käyttää fantasiaan, scifiin ja kauhuun nojaavaa, paikoitellen hyvin groteskia kuvastoa, mutta kritisoivat sen ajoittain tarkoituksettomalta vaikuttavaa käyttöä. Teosten kielestä huomautellaan ja kokonaisuus koetaan keskeneräiseksi.

Ensimmäiset kritiikit ovat ilmestyneet noin kymmenen vuotta sitten, mikä pakottaa kysymään: Kuinka arviot Sonsterin teoksista ovat voineet pysyä näin yhdenmukaisina vuodesta toiseen? Onko teoksissa jotain, joka on jäänyt kriitikoilta huomiotta? Yksi Kässin ajatuksista tuntuu erityisen tärkeältä: “Viimeistään runo nimeltä ”Pahikset” sai minut vakuuttumaan, ettei Kahlekuninkaan hovissa ole niinkään fantasiakirja nuorille vaan fantasia nuoresta lukemassa kirjaa”, hän kirjoittaa kritiikissään Sonsterin aiemmasta teoksesta. Sama näkökulma tuntuu avaimelta Voimien ymmärtämiseen. Vaikka teos ei varsinaisesti ole suunnattu nuorille, palataan siinä nuorille ominaiseen kaikkivoipaisuuden haluun, naiiveihin käsityksiin surusta ja vihasta, ja yksipuolisuudessaan groteskiin maailmankuvaan.

Voimien minäkertoja tietää tämän: “Nousin lattialta ja katsoin ikkunasta: / nuo harhat eivät olleetkaan enneunta, / olin itse juuri tehnyt maagisen energian avulla maailmasta teinimäisen. / En tiennytkään, että olin jäänyt mieleltäni viisitoistavuotiaan tasolle. / Omasta itsestään oppii aina uusia asioita. / En voi muuta kuin lähteä peremmälle tähän kummalliseen maailmaan. / Ehkä opin itsestäni lisää, voin kasvaa ja luoda paremman maailman.” Jää lukijan tulkittavaksi, onnistuuko runoteoksen kertoja tässä – tai kuinka vakavasti hän asiaa ylipäänsä miettii.

Sonsterin runoissa kokemus ja seikkailu ovat kiinnostavampia kuin kieli, runouden työväline. Energiaa runojen kuvailemissa tapahtumissa piisaa, tai runollisemmin sanottuna halua halua halua. Halua löytää, halua saada, halua nähdä. Kuten kertomakirjallisuuden perinteisiin kuuluu, voi hallitsematon halu kasvaa joksikin, jota voi kutsua pahuudeksi. Yksinäisyys ja häpeä painuvat syvälle aliseen. Silloin tarvitaan joku, joka luo paremman maailman.