Kiven hellyys

Tuukka Pietarisen Sitruunahappokierto jatkaa tekijänsä kiteytyneen ajattelurunouden hallittua linjaa. Runot ovat pääosin runoaforismeja ja lyhyitä proosarunofragmentteja, jotka on aseteltu siististi sivujen keskelle. Puhuja pukee havaintonsa usein pelkistettyyn perusmuotoon, wittgensteinilaisen etäisyyden päähän. Toisaalta runojen oivalluksiin on yllättävän helppo kiinnittyä; ne tarjoavat pehmeän lähtöalustan lukijan omalle ajattelulle. Samalla haaveilusta tulee teonsana: ”Maan tuoksu, jota ei voi havaita lähtemättä toiseen maahan.” 

Sitruunahappokierto tarkoittaa mutkikasta kemiallista prosessia, joka vapauttaa hiiliatomit ja vedyn solujen hyödyntämäksi energiaksi. Puhuja pohtiikin elintoimintoja laajoissa silmänaloissa. Ensin syanobakteerit, levät, sammalet ja siemenkasvit ovat satojen miljoonien vuosien kuluessa opettaneet meitä hengittämään sisään, mutta ”kun keuhkot ovat täynnä ilmaa, hiilidioksidi opettaa muutamassa sekunnissa hengittämään sen ulos.” Toisaalta Pietarisen runot muuttavat tieteen kovuuden ihmettelyn hellyydeksi. Puhujan maailma on yhdyssana, jossa virtaavat parilliset elementit dikotomioiden sijaan. ”Hengität, jotta solusi voisivat hengittää ja solusi hengittävät, jotta voisit jatkaa hengittämistä.” Kaksi vastarantaa heijastaa toisiaan ”kahden tyhjän peilin tavoin”. 

Kokoelmassa arjen ilmeisyys kätkee jatkuvia muutostiloja. Esimerkiksi sadepisara ”ei vaikuta mihinkään / vaan muuttaa kaiken”. Puhuja puntaroi asioiden pysymättömyyttä myös asettumalla itsensä ulkopuolelle. Moni tunnistaa itsensä aamuisesta hahmosta, joka ”unen jälkeen viipyy vielä hetken ovensuussa, sängynreunalla, tulee kohti, asettuu makuulle, herää.” 

Pietarisen kahdessa aiemmassakin kokoelmassa metafyysisen luupin alla oleva kivi kiinnostaa yhä. Kiven toisenlainen, eloton toimijuus ravistelee ihmisen kokemuksen ylivaltaa. Esimerkiksi aikaa kuluttavan veteen puolihuolimattomasti heittämä pikkukivi ”viettää järven pohjassa loputtoman pitkän ajan”. Runojen ote vertautuu nykyrunoilijoista erityisesti Aki Salmelan tuotantoon, jossa kartoitetaan niin ikään aforistisesti ymmärryksen rajoja ja tiivistyvää tyhjyyttä, mutta ilman opettavaista hengen aristokratiaa.

Mutisen Pietarisen runoja ääneen. Huomaan varmaotteisen mutta melko vanhahtavan poljennon, jossa klassinen modernismi törmää kiehtovasti vilpittömään avoimuuteen ja lempeyteen. Paino kevenee. Yhdessä runossa puhuja muistuttaa, kuinka rannalta poimittua kiveä voi pitää kädessään ”kuin ääretöntä sarjaa, tuntea sen lempeä paino” – ja laskea kivi sitten rauhallisesti takaisin samaan painaumaan. Sitruunahappokierto vastustaa päämääräkeskeisyyttä ja puolustaa ennen muuta tarkkaavaista hiljaisuutta ja syvämietteistä olemista: kivettymättömiä hetkiä.

Runoja motivoi alun kursivoitu viesti, jollaisia kirjoitetaan puhelimella päivittäin tuhansia: ”Ja sit jos oot vielä kotona nii voitko kattoa makuuhuoneen vaatekaapista sen harmaan takin povitaskusta, et onks siellä sellanen taiteltu paperilappu.” Viestin kirjoittaja pyytää ottamaan lapusta kuvan, koska ei muista siihen kirjoittamaansa. Puhuja jättääkin kokoelman verran viehättäviä muistilappuja ja muistinkuvia, joiden tunnelma virkistää aivoverenkiertoa. Ja kun todellisuuden kuva purkautuu atomeiksi, jäljelle jää alkeishiukkasten arvoituksellinen liike, joka paljastuu samalla syvästi inhimilliseksi: ”Ja mitä muuta elämä on kuin elektroni / etsimässä paikkaa, jossa levätä”.

Läpeensä miellyttävältä Sitruunahappokierrolta ei tohtisi vaatia enempää, mutta ison kustantamon suojissa julkaiseva Pietarinen on nostanut odotukset korkealle. Edelleen runokieli varoo yllätyksiä ja monipuolisempaa poeettista värähtelyä. Tuorein teos ei temaattisesti juuri erotu edellisistä. Toistuvat yleistasoiset motiivit, kuten ”kivi”, ”pilvi”, ”savu” ja ”vesi”, herättävät jo persoonallisuuden kaipuun. Minulla ei ole epäilystäkään, etteikö muotonsa täydellisesti hallitseva runoilija taipuisi kohti askeleen vapautuneempaa ilmaisua.