Kitara, taivas ja haistakaa paska

Palavan kuumailmapallon pakkolasku / Maailmalle sateessa laulan on kahdesta suunnasta luettava kääntökirja. Tämä eräänlainen kaunokirjallinen split-albumi sisältää kaksi kokoelmaa, kummaltakin runoilijalta omansa, yksien kansien sisällä. Kotimaisen runouden kentällä ratkaisu on harvinainen, mutta vastaavaan muotoon ovat päätyneet ainakin Patrik Nyby ja Elina Holopainen teoksessaan Möykky / Rakkaus on vahva demoni (Kita 2020). 

Antti Eskelisen proosarunoista koostuva Palavan kuumailmapallon pakkolasku ammentaa punkin perinteestä. Vaikutteet tulevat ilmi kansikuvaa myöten. Kannen fontti on viittaus brittiläisen anarkopunkyhtyeen, Crassin, kansitaiteeseen. Punkin sävyjä runoihin maalaavat ironiaa tihkuvat rekisterinvaihdot, joissa byrokraattinen kieli yhdistyy kollaasimaisesti groteskeihin runokuviin ja kohtausmaisiin tilanteisiin. Teos on pullollaan normeja herjaavaa karnevalismia. 

Vihamielinen maailma riepottelee Palavan kuumailmapallon pakkolaskun puhujaa: ”Hän ottaa minua niskasta kiinni / ja muuttaa minut vanhaksi vääntyneeksi naulaksi”. Kieli on puhujalle työkalu, jolla koetetaan päästä pois loukusta ja vapautua hallinnan alta. Kriittiselle lukijalle ja instituutioille haistatellaan, kunniansa saa kuulla muun muassa Taiteen edistämiskeskus. Kaiken alla kytee syvä rakkaus kieleen, jonka avulla sappi lingotaan elinvoimaksi.

Teoksessa antoisinta on rajua psykedeliaa uhkuva kuvallisuus, joka mullistaa elämän ja kuoleman suhdetta: ”mietteitä, niin ikään kuolleiden kasvien siitepölyä / sanoja palavalle paperille. / Ojaan. Kiven päälle. Puron varteen. / Löytäjää varten.” Välillä summaava selittäminen vie kuvallisuudelta voiman.

Eskelisen puoli kääntökirjasta on soljuva kokonaisuus, jossa runot sulautuvat toisiinsa. Ilari Soidinsuon Maailmalle sateessa laulan on perinteisempi, yksittäisistä runoista koostuva kokoelma. Soinnikas lauleskelu yltää teoksen nimestä runojen ytimeen. Laulavaan rekisteriin viitataan sanatasollakin: ”Onni mua taas raatelee / Kaamoksesta kanteleet / Soittaa mielessä virsiä vanhoja / Synkkiä soita ikuisia kantoja”. 

Runojen puhuja on romanttinen dandytrubaduuri, jonka laulannassa runoseppojen ikuiset aiheet kohtaavat rokkikukon elämäntyylin: on seksiaddiktiota, alkoholiongelmaa, päähän potkivia auktoriteetteja sekä toiveikkuutta vapautua kaikesta edellä mainitusta: ”Kaaokseen kun taksin otin”.

Paria proosarunoa lukuun ottamatta Soidinsuon runot nojaavat riimiin, joka yhdistää Pop- ja rocklyriikan vanhahtavaan vapaamittaiseen riimittelyyn. Jotkut runot alkavat riimittelyllä, joka muuttuu runon loppupuolella katkonaiseksi puheeksi. Runoissa hyödynnetään myös vanhahtavaa runokieltä, kuten sanoja ”maas”, ”ma” ja ”Elämäkskö”. Ilmaisu ei tunnu motivoidulta teoksen kontekstissa, minkä vuoksi vanhahtava kieli vaikuttaa päälle liimatulta ja historiattomalta kikkailulta.

Riimittely tuo runoihin mukaan äänteellistä säännöllisyyttä, jota vasten runojen sisältö taas poukkoilee holtittomasti. Välillä ote on groovaava ja melankolisen tilutteleva ja välillä se muistuttaa eeppisessä toteavuudessaan 1800-luvun aaterunoilijoista. Jotkin runoista ovat ylitsevuotavan romanttisia, toiset romanttisuuden irvikuvia. Usein jää epäselväksi, yrittävätkö runot olla hauskoja vai ovatko ne pelkästään äärilleen viedyn vakavia. Välillä tavoitan ironianhohtoisen pilkkeen puhujan silmäkulmasta, mutta usein hukun epäselvien rekistereiden paljouteen. Paikoin herää epäilys, että runot pyrkivät trollaamaan lukijaa: ”Minuuteni voittamiseksi / Selvittämiseksi / Seksi”.

Maailmalle sateessa laulan esittelee kiinnostavia ideoita, mutta ote niihin tuntuu epävarmalta. Lukiessani alan pohtia, millaisen kokemuksen hapuilevat ja äänteellisyyteen keskittyvät runot antaisivat lähiöbaarin lavalta lausuttuna. Kirjoitetussa muodossa vaikutelma on viimeistelemättömän tuntuinen. Osio tarjoaa kuitenkin kiinnostavan katsauksen nykypäivän riimivetoiseen underground-lyriikkaan. Se on parhaimmillaan silloin, kun irrottelu on linjassa teoksen muun sisällön kanssa, esimerkiksi melankolinen loitsuruno osuu kymppiin. 

Kääntökirjan molemmat puolet päättyvät kirjailijaesittelyyn, jotka asettuvat keskimmäisen sivun kääntöpuolille. Sivua kääntämällä paljastuu, että kuva jatkuu saumattomasti. Kyseessä on yhteispotretti, jossa runoilijat seisovat vierekkäin toriaukiolla. Ratkaisu on hauska, ja saan sen kautta kiinni vilpittömästä ilosta, jota teoksen luomisprosessi on saanut aikaan.