Olen informaatikko, kriitikko ja esseisti Helsingistä. Runoudessa minua kiinnostavat niin ruumiillisuus kuin ympäristö, ihmisten väliset suhteet kuin luonnonilmiötkin. Ajatuksella tehdyt kokeilut innostavat aina. Proosan ja runon rajoilla tapahtuvilla asioilla ja genrehybrideillä – kuten esseemäisiä elementtejä sisältävillä runoteoksilla – on sydämessäni erityinen paikka.

Olosuhteiden kaipuun ensimmäistä osiota pohjustava runo puhuu juna-asemista jotka sijaitsevat niin lähellä toisiaan, että molemmat lakkautetaan. Tekstistä välittyy läheisyyden ja etäisyyden ristiveto, vaikeus olla lähellä toista; silti mahdottomuus olla etäällä. Identtisten kaksosten mainitseminen tuo mieleen kaltaisuuden – mikä on sen merkitys?

Otsikolla ”Ohjeita läpikulkumatkalle” varustettu pitkä runokokonaisuus sisältää nimensä mukaisesti ohjeita, jotka kehystys saa värähtelemään aforistisella tavalla. Ensimmäinen proosarunoista kannustaa etsimiseen, tutkimiseen ja uteliaisuuteen. Kokonaisuuden muoto on imperatiivi, mutta sekaan on ripoteltu painavia toteamuksia elämästä: ”Samaan aikaan et kykene tuntemaan sekä itseäsi että ympäristöäsi.” Pidemmälle edetessään neuvot alkavat muuttua neuroottisiksi, kuin Hesarin elämänohjeartikkelien parodiaksi. Hallitsemattomuuden teema alkaa myös nousta esiin: ”Oletko varma, että nykyinen sydämesi on kotimainen? Sykkiikö se ilman sinun lupaasi.” Seuraava teksti taas vaalii ironisesti puhtautta ja virheettömyyttä: ”Vaihda sukat ennen kuin laitat kengät jalkaan, vaihda sukat samalla kun riisut kengät, älä anna sisätilan sekoittua maailman pölyjen kanssa.” 

Välillä älä-alkuiset lauseet ketjuttuvat ja puhuja alkaa kuulostaa menettäneensä luottamuksen elämään. Lauseet ovat kirkkaita, mutta niiden välinen jatkuvuus on runollisen yllätyksellistä. Kappaleiden lopetuslauseet tuntuvat surumielisiltä, jotkin uhkaaviltakin. Sivulla 16 ohjeisiin astuu pimeys ja ne alkavat kehottaa kieroon kasvamiseen – anarkia tunkeutuu läpi kuin versot haljenneesta asfaltista. Ironia on vahvasti läsnä, mutta joukosta pilkahtelevat vilpittömät lauseet värähdyttävät. Naurahtelen tarkoin valituille yksityiskohdille: ”Hengitä ulos aikalaisuutesi: uutisotsikot, kommentit, tykkäykset, evästeet, tietosuojakäytännöt, feissarimokat, närkästymiset, rajanylitykset – –”.

Tarkkarajaisten kehotusten vastapainoksi teos heittäytyy hallitsemattomaan: velvollisuuksistaan luopuminen on myrsky, jonka päätteeksi voi nähdä helpottuneena veneensä murskautuneen rantakivikkoon, ”vihdoinkin omalla tavallaan”. Autiolta saareltaan ei voi pelastua. Runossa ”Jälkikuva” lukija saa kuvitella, mitä tapahtui ennen tekstin kuvaamaa loppua. Järjen hylkääminen näyttäytyy mahdollisuutena, ja joistain teksteistä muodostuu pienejä absurdeja tarinoita, joilla voi näyttää ajankohtaisia asioita uusin tavoin: runossa ”Turismin loppu” pienestä ruokakaupasta löytyy mies makaamasta pakastevihannesten päältä, mutta hänen äänensä peittyy metelöivien turistien alle. 

Seuraavaksi puhuja yrittää lähestyä toista ihmistä. Oppiminen toisen kanssa välittyy kauniisti: ”Ennen kuin tapasin sinut puhuminen ja herääminen olivat vain itseni toistamista.” Kryptisen tuntuisesti nimetty ”Almut ja kondensaatio” nousee suosikkirunojeni joukkoon kirjassa ja esittää kauniin ajatuksen siitä, että rakkautta on olemassa myös niille, jotka kaipaavat yksinoloa ja tiloja vetäytyä. Vaikka runon maailmassa on maailmanlopun kaikuja, sen luettelemat paikkojen kuvat kuulostavat romanttisilta: ”tyhjiä katuja, aidattuja joutomaita, lumen peittämiä autoja, huomaamattomien polkujen päästä löytyviä nuotiopaikkoja, pullonkorkkeja kuin maahan painuneita tähtiä”. Erään runon puhuja esittää rohkean väitteen: ”rakkauden määrä jokaisessa parisuhteessa on vakio eikä koskaan mene tasan”. 

Myöhemmin kokoelmassa lukija saa kohdata vampyyreja ja ihmissusia. Runossa ”Kuunsillan alla” toteutuu se, mistä Kate Bushin Running Up That Hill haaveilee: eräs mies muuttuu täysikuun aikaan naiseksi, eräs nainen taas mieheksi. ”Kuutamoinen perheonni” riittää korvaamaan päivät, joina he eivät voi sietää toisiaan. Lohdullista vai raadollista?

Sisällöltään runsaan teoksen energia tuntuu vähenevän loppupuolella, kun keinot on jo koeteltu. Kiinnostukseni herää kuitenkin ”Verenmyrkytys: rakkaustarina”-runossa, jossa pakko-oireisuus näyttäytyy erosurun ilmentäjänä ja tilanteen hyväksymättömyyden oireena. Paikoin Lanki saa aikaan todella iskeviä runon aloittavia aforismeja: ”Elämä on kirjallisuutta, joka on eletty vain kerran.” Huomioni kiinnittyy myös ”Ilman tarinaa”-runoon, jossa harakat sulautuvat tuuleen. Se palauttaa mieleeni Elina Sallisen teoksen Kehät (Poesia 2023), jossa tuuli kuljettaa kärpäsen äänen ihmisen luo. On muistettava pysähtyä kuuntelemaan tuulta.

Viimeinen osio hyödyntää taas luettelomuotoista toistoa, kun virkkeet alkavat: ”osa minusta”. Runoilija on saanut kiteytetyksi pysäyttäviä ajatuksia: ”Osa minusta on lapsi, jota vanhempani eivät koskaan saaneet.” Kirjan nimessä mainittu kaipuu on näin rakennetuissa lauseissa väistämättä läsnä. Osa minusta on aina jotain muuta, mitä toinen osa ei tavoita. Olosuhteet isolla O:lla tuovat mieleeni Antti Salmisen Lomonosovin moottorin (Poesia 2014), jossa vieras elämänmuoto on jatkuvasti läsnä ja raportit kuvaavat tuhoon johtavia tapahtumia. 

Olosuhteiden kaipuuta lukiessani huomaan, etten ole aikoihin lukenut tyylipuhdasta proosarunoutta. Se onkin nyt virkistävää! Kirkkaasti ajatellussa tekstissä on mahdollista levähtää luottavaisena, ja lämmin huumori keventää painavia teemoja. Vahvimmin minuun kolahtavat teoksen alun ja lopun tarkkarajaisilla keinoilla kirjoitetut runot. Syvennyn siis alhaisiin ajatuksiini ja tutkin sitä osaa minusta, jonka taivaalta sataa jatkuvasti sammakoita.

Olen informaatikko, kriitikko ja esseisti Helsingistä. Runoudessa minua kiinnostavat niin ruumiillisuus kuin ympäristö, ihmisten väliset suhteet kuin luonnonilmiötkin. Ajatuksella tehdyt kokeilut innostavat aina. Proosan ja runon rajoilla tapahtuvilla asioilla ja genrehybrideillä – kuten esseemäisiä elementtejä sisältävillä runoteoksilla – on sydämessäni erityinen paikka.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.