Tällä palstalla keskustellaan vaihtuvista teoksista Runografin kriitikoiden kanssa. Tervetuloa mukaan!

Runografin kriitikot, Niklas Ferm ja Tuomas Aitonurmi, kokoontuvat keskustelemaan Elina Sallisen teoksesta Kehät. Kirjoittajat kiertävät elonkehää ihmetellen kissakuvia, katoavia sanoja ja valtamerialuksia sekä sitä, miten pienimmät ystävät, koit, kärpäset ja pölyhiukkaset jättävät meihin suuria jälkiä.

Tällä palstalla keskustellaan vaihtuvista teoksista Runografin kriitikoiden kanssa. Tervetuloa mukaan!

Kommentit kritiikkiin

13 vastausta artikkeliin “Kirjoitus uneksii elonkehiin”

  1. Näissä runoissa on jotain upottavaa. Kirja vetää lukijan kehän sisälle: eräänä päivänä istuin lukiessani lähijunassa ja olin ajaa pysäkin ohi. Kun kuulin teosta ääneen luettuna viime vuonna Runokuussa, on myönnettävä, etten syttynyt kovin vahvasti. Korviini ei tarttunut kohtia, jotka olisivat leimahtaneet kerrasta. Kun avaan kirjan, ymmärrän syyn: nämä ovat moneen kertaan luettavia runoja. Vaikka tekstit ovat hyvin tiiviitä, lukeminen kestää pitkään. Olen kehän sisällä mutta en näe keskipistettä. Arvailen, mitä siellä voisi olla, ja käynnistyy prosessi, kuin kasvi kurottuisi kohti auringonvaloa. Huomaan pitäväni teoksen tavasta saada minut kurottumaan.

  2. Niklas Ferm sanoo:
    Kokemuksesi kehän sisällä olemisesta on kyllä hyvin tunnistettava. Ehkä luen teosta paljolti nimen ohjaamana, mutta minusta Kehät tuntuu paitsi yhden, myös lukemattomien kehien kohtauspaikalta. Vuoroin oudot ja vuoroin yksinkertaiset havainnot viistävät toisiaan ja limittyvät – tai sitten eivät. Tunnelmia enemmän kerääntyy kuin kehittyy. Ehkä teos ei niinkään vaadi hitautta, vaan ehdottaa sitä ja sallii myös keskittymisen herpaantumat. ”Ja tunnetila saa vaihtua toiseen tunteeseen / voi tulla jokin käänne.”

    Minä en ole kuullut Kehiä luettuna, mutta luen teosta jo kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla vähän hymyilytti, kuinka ilmiselvästi teos edustaa ”poesialaisen fragmentin” aforistista ja mietiskelevää koulukuntaa. Nyt Sallisen lauserunot tuntuvat jo harvinaisen kypsiltä ja näennäisen spontaaneilta muistiinpanoilta sellaisista kokemuksista ja aavistuksista, joita on turha pukea ehdottomiksi totuuksiksi. Tällaisen (ajattelu)runouden äärellä kihisen mukavuusalueellani. Ehkä se on hyvä verbivalinta, koska itse runoissa myös kihisee, rapisee, kohisee ja narisee.

  3. Niklas Ferm sanoo:
    Paljon tulee silti yhä luettua ohi. Mitä joku kissamotiivi mahtaa edustaa? Mitä teoksessa merkitsee, että kissa herää puhujan mukana tai että sama eläin on ”kadun läikyttämä”? En tiedä, mutta erityisesti innostuin tällä lukukerralla upottavista sanaleikeistä. Kun ”sama toistuu sarana”, niin siinä on tietysti oveen ja sanojen samankaltaisuuteen viittaavat läpät, mutta myös toiston ääretön potentiaali: uuden sarastus.

    Mitä runoja kohti sinä erityisesti kurottauduit vai paikantuuko tämänkaltaisesta teoksesta yhtä helposti niin sanottuja suosikkikohtia?

  4. EH sanoo:
    Yksi Kehien kohdista on jäänyt elämään päähäni jonkinlaisena kaikuna, nimittäin se, jossa tarkkaillaan vaahteraa kuin sähköpostia. En suinkaan ajattele runoa silloin, kun katselen puita, vaan silloin, kun ajaudun sähköpostivalppaustilaan. Sallisen vaahtera-havainto tekee tilasta jotenkin hyväksyttävämmän. En ala heti sättiä itsäni digiorjaksi. Toisaalta silloin tulee mieleen myös se, että voisin sähköpostin saapuneet-kansion sijaan seurata vaahteraa, koska siinäkin tapahtuu kaikkea kiinnostavaa. Tykkään Kehissä sen rauhallisuudesta ja maltillisuudesta. Se tartuttaa asennettaan minuun. Tosi kiva juttu tämä dialogi!

  5. Teoksesta tosiaan näkee nopealla silmäilyllä, ennen kuin on lukenut sanaakaan, että kyseessä on Poesian runokirja. On paljon säkeen tai kahden mittaisia runoja sivun ylä- ja alalaidalla. Onneksi asettelua myös varioidaan: se tihenee, aaltoilee, kunnes taas väljenee kiteiksi, jotka odottavat yksittäisinä sivuilla poimimistaan. Minäkin panin merkille sanaleikit: ”Pääskyä sisään ei ole.” Mietin, että emme pääse pääskyn mukana ajattelemaan asioita niin kuin ne. Leikissä kieli tulee näkyväksi ja se on ihmisten. Pääskyjen elonkehästä osa on erilainen kuin meidän. Tärkeää että mainitsit, miten kehät voivat myös kohdata toisensa – ne voivat olla osittain päällekkäin. Sama pätee kissojen kanssa: ne tietävät omistavansa maan, heräävät ihmisen mukana, mutta toisaalta ovat kielen ”takana ja kuvitteellisessa” ja katu on niille vaarallinen, voi läikyttää.

    Uskon, että kiinnitit huomiota myös kärpäseen. Sehän latautuu tekstissä merkityksellä, varsinkin kun on lukenut Marguerite Durasin teoksen Kirjoitan. Durasin kärpänen kirjoittaa, Sallisen ehkä huutaa. Kärpäsen ääni tavoittaa ihmisen, joka ei kykene kuuntelemaan vaan päivittelee: ”En ymmärrä, tämä joku surisija [– –]”. Mitähän repliikkien käytön muuten on tarkoitus ilmentää? Sallinen hyödyntää havaintoa tarkasti ja laajentaa sen ajatteluksi, joka onkin, kuten mainitsit, Kehien poetiikan ydintä.

    Puhuttelevia, paikoilleen pysäyttäviä runoja kirjassa on monta. Ensimmäisellä lukukerralla pysähdyin miettimään, ketkä jäävät kehien reunamaille. Siellä on ainakin ”vaatekoi verkoston hämärissä”. Koi on väistämätön mutta väheksytty osa elämää: ihmisen asuntoon eksynyt pieni vieras halutaan häätää ja myrkyttää nopeasti. Pintamme on vaarassa reikiintyä. Runo vertaa vaatekoita videoon, joka ”avautuu ontossa tilassa kuin planeetta” – avaruuden keskellä on yllättävä elämän mahdollisuus, niin myös vaatekaapissa.

  6. Niklas Ferm sanoo:
    ”Elonkehä” on tosi olennainen avainsana paitsi kissoihin, myös kokoelmaan yleensä! Puhuja kiinnittyy tuohon kehään, mutta tarkennettu katse paljastaa uusia. Tätä ilmentävät esimerkiksi linnut, joilla on tosiaan pääs(k)y meitä laajempiin ympyröihin: ”Meidän ja kuilun välillä on usein samea: lintujen kehä.”

    Korkeintaan kolmen–neljän lyhyen fragmentin sivut muistuttavat myös Olli-Pekka Tennilän, Poesian perustajajäsenen ja erään lempirunoilijani, tuotannosta. Kehät on kuin naivistisen vilpitön versio vaikkapa Tennilän Lemmonompeleesta – hyvällä tavalla. Yhteistä ovat myös kirjaimin nimetyt henkilöt. Esimerkiksi kun Kehissä ”U kävelee railon reunalla / kyykistyy”, voi tämä viitata niin kokoelman tapaan havainnoida kuin u-kirjaimen ulkomuotoon. Replikointiakin esiintyy molemmilla. Sallisella se kytkeytyy mielestäni osin repliikki- ja ajatusviivan samuuteen. Kun joku kysyy, miten toinen on ”ehtinyt ajatella niin paljon” ja vastaus on ”–”, niin puhuja tuntuu haastavan itsensä hiljaisuuteen.

    Löydän Tennilän ja Sallisen yhteyden myös mainitsemastasi Durasin kärpäsestä, joka ensin kirjoittaa ja sitten kuolee. Kirjoitan-teoksessahan se merkitsi samalla kirjoituksen kuolemaa: sekä ihmisen ilmaisun rajaa että yhden elämänilmaisun sammumista. Tennilän runoudessa taas todellisuus näyttäytyy kirjoituksena, jota opettelemme lukemaan. Kehien voi hyvin nähdä jatkavan näitä ajatuksia. Alkupuolella kärpänen heittyy ikkunasta lumihankeen: mikä metafora kirjoituksen ja vieraan havaintokentän yhteentörmäykselle! Ja paskassa viihtyvänä kesäpäivien häiritsijänä kärpänen kuuluu tietenkin mainitsemillesi ”kehien reunamaille”. Ehkä kärpänen huutaa, koska se haluaa tulla luetuksi ja kirjoitetuksi oikein.

  7. Niklas Ferm sanoo:
    Linnutkin lentävät kokoelmassa ”kuin muste paperilla”. Mutta ihminen lukee maailmankirjoitusta korkeintaan aseemisesti (”kuvio sinisellä kankaalla”), eikä ilman nimilappuja ymmärrä. Sanat tavoittavat kuvasta vain kysymyksistä väreilevät kehykset. Mutta runous tarjoaa havainnolle ihmeellisen mahdollisuuden kasvaa kuvan sisään. Elämys versoo syvältä: ”Kokemukset kuin kasvillisuudet / katseen onkaloissa.”

    Kun Kehiä lehteilee, hiirenkorvamerkitytkin kohdat tuntuvat aiemmin lukemattomilta. Tunne on yhtä tyydyttävä kuin löytäisi vanhan mutta hyvän muistiinpanonsa. Puhuin jo ensimmäisessä puheenvuorossani kokoelmasta muistiinmerkintöinä ja sen jälkeen huomasin, että teoksen loppupuolella aikamme keskeinen muistiinpanoväline eli puhelin ”sammuu pakkaseen”. Löysitkö sinä kokoelmasta kirjoituksia kirjoittamisesta ja/tai havainnon ja sen merkitsemisen välistä hankausta?

  8. Tärkeä huomio, että teos muistuttaa Tennilän runoudesta. Mainintasi sai minut palaamaan Onttoon harmaaseen, ja kirjassa eräs kohta puhuu juuri havaitsemisesta: ”Havaintojen kerääjä aloittaa räikeistä lajeista. Mutta vähä vähältä hän keskittyy harmaan sävyeroihin, yksilöihin, joita tuskin erottaa kivikosta. [– –] Pölyhiukkaset odottavat.” Sallinen on jo varsin pitkällä havainnoinnissaan kärpäsineen ja koiperhosineen – pölykin saa maininnan, se ”vielä särisee / huoneen sinisessä”.

    Kysyit havainnon ja merkitsemisen hankauksesta, ja esille nousi esimerkiksi: ”Katse on jo mennyt / ennen kuin mieli aloittaa työnsä.” Joskus havaintojen kirjaaminen jää kesken, vaikkapa kun puhelin sammuu. Välillä kohina estää havaitsemisen. Poissaoloa värähtelee myös repliikki/ajatus: ”Pidän erityisesti ihmisistä, joita ei enää”. Mieli alkaa täyttää aukkoa: näe, kuule, tunne, ole? Tapahtuu katkos, jollaisena Sallinen kirjoittaa parikin kertaa heräämisestä. Katkos tapahtuu myös pöytälaatikossa. Ajattelen, että kirjoitus on unta, joka välillä katkeaa. Tilalle tunkee kaikki muu maailmassa ja elämässä. Jotkut kirjailijat ovat käsitelleet ajatusta, onko olemassaolomme – tai tunne siitä – jaettu uni. Olennaista on ihmettely: mitä ympärillämme todella on?

  9. Lintuja on kirjassa tosiaan paljon, niin yleisemmin kuin lajien edustajina. Laulujoutsen on ”suhteettoman suuri”, myös symboliarvoltaan, tuntuu runo tiedostavan. Teoksen nimenkin kanssa linnut yhdistyvät mietityttävällä tavalla aiemmin lainaamassasi runossa meidän ja kuilun välisestä lintujen kehästä. Linnut ovat monissa myyteissä olleet viestinviejiä elävien ja kuoleman välillä.
  10. Monet motiivit jäävät EH:n edellä mainitseman vaahteran pakonomaisen tarkkailun tapaan kiertämään kehää sisälläni. Yllättävät kytkökset voitelevat aivoja, viestejä kuljettavat linnut lennähtävät vaahteran saapuneet-kansioon.

    Mitä ajatuksia herättää lumi, joka peittää maiseman kirjan lopussa?

  11. Niklas Ferm sanoo:
    Sitaatti Ontosta harmaasta kuvaa hyvin myös Kehien runollista eetosta. Tällaisesta havainnoinnista syntyvät kuvat vertautuvat mielessäni elokuvakohtauksiin, joissa kamera viipyilee tyhjillä pihoilla, tummuvalla niityllä tai hylätyn huoneen pölyhiukkasissa. Tällaisella linssillä maisema voi Sallisen sanoin olla ”[t]ulvillaan menneiden hahmojen unta.”

    Tästä pääsenkin ajatukseesi kirjoituksesta unena, ”joka välillä katkeaa”; se puhutteli minua syvästi. Ehkä harmonisin kirjoittamisen tila, sanojen ilmaiseminen paperilla juuri haluamallaan tavalla, vastaa sitten selkounta. Molemmat ovat harvinaisia, ajan ulkopuolisia ja vaikeasti saavutettavia tapahtumia, joiden kehälle on mahdollista päästä esimerkiksi kirjoittamalla unensa ylös.

    Hauskaa, että viittasit runoon ”Katkos pöytälaatikossa”. Se löytyy samalta sivulta kuin runo vaatekoista ja sivun taas päättää yksi kokoelman sykähdyttävimmistä runolauseista: ”Valtamerialuksen jatkuva alttius kadota.” Säkeen vaikuttavuuteen liittyy henkilökohtainen pohjavire: työstän parhaillaan katoamisaiheista käsistä, mutta lauseen ajoitus tiivistää myös paljon teoksen perspektiiveistä. Miten alus voi kadota silmänräpäyksessä katseelta horisontin taakse, kuin koiperhonen tai kirjallinen idea? Ja miten häilyvästi ihmisen rakentama / kuvittelema / kirjoittama seilaa veden / unen / kirjoituksen pinnalla!

  12. Niklas Ferm sanoo:
    Sivuhuomiona: merenkulun historia tuntee tietenkin monia kuuluisia ja löytämättä jääneitä valtamerialuksia, kuten OG-kolonialisti Kolumbuksen Santa Maria.
  13. Niklas Ferm sanoo:
    Keskustelumme myötä loppupuolen lumi assosioituu mielessäni tyhjään valkoiseen tilaan, joka valaisee Kehien tekstisirpaleita lumenvalon tavoin, saa ne sykkimään ja hengittämään. Kokoelmassa puhutaan toistuvasti ”reiteistä”. Alkupuolella puhuja tuntuu välillä kipuilevan havaintojensa ja tunteidensa kohteettomuutta. Hän etsii päämäärää vain huomatakseen: ”Reitinkaltaisuus. Altaisuus.” Lopulta päämääräksi paljastuu itse havainnointi ja kirjoittaminen, niiden tarjoama vapauden tila – tai kuten Tuomas sanoit: ”Olennaista on ihmettely”. Ajatusta myötäilee kauniisti ja täysimääräisesti myös tämä Sallisen runo: ”Avautumia täynnään / lumen reitti.”

    Ehkä kuljemme keskustelussa juuri tuota tietä, tietämättämme.

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.