Kirjoitus uneksii elonkehiin
Runografin kriitikot, Niklas Ferm ja Tuomas Aitonurmi, kokoontuvat keskustelemaan Elina Sallisen teoksesta Kehät. Kirjoittajat kiertävät elonkehää ihmetellen kissakuvia, katoavia sanoja ja valtamerialuksia sekä sitä, miten pienimmät ystävät, koit, kärpäset ja pölyhiukkaset jättävät meihin suuria jälkiä.
Minä en ole kuullut Kehiä luettuna, mutta luen teosta jo kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla vähän hymyilytti, kuinka ilmiselvästi teos edustaa ”poesialaisen fragmentin” aforistista ja mietiskelevää koulukuntaa. Nyt Sallisen lauserunot tuntuvat jo harvinaisen kypsiltä ja näennäisen spontaaneilta muistiinpanoilta sellaisista kokemuksista ja aavistuksista, joita on turha pukea ehdottomiksi totuuksiksi. Tällaisen (ajattelu)runouden äärellä kihisen mukavuusalueellani. Ehkä se on hyvä verbivalinta, koska itse runoissa myös kihisee, rapisee, kohisee ja narisee.
Mitä runoja kohti sinä erityisesti kurottauduit vai paikantuuko tämänkaltaisesta teoksesta yhtä helposti niin sanottuja suosikkikohtia?
Uskon, että kiinnitit huomiota myös kärpäseen. Sehän latautuu tekstissä merkityksellä, varsinkin kun on lukenut Marguerite Durasin teoksen Kirjoitan. Durasin kärpänen kirjoittaa, Sallisen ehkä huutaa. Kärpäsen ääni tavoittaa ihmisen, joka ei kykene kuuntelemaan vaan päivittelee: ”En ymmärrä, tämä joku surisija [– –]”. Mitähän repliikkien käytön muuten on tarkoitus ilmentää? Sallinen hyödyntää havaintoa tarkasti ja laajentaa sen ajatteluksi, joka onkin, kuten mainitsit, Kehien poetiikan ydintä.
Puhuttelevia, paikoilleen pysäyttäviä runoja kirjassa on monta. Ensimmäisellä lukukerralla pysähdyin miettimään, ketkä jäävät kehien reunamaille. Siellä on ainakin ”vaatekoi verkoston hämärissä”. Koi on väistämätön mutta väheksytty osa elämää: ihmisen asuntoon eksynyt pieni vieras halutaan häätää ja myrkyttää nopeasti. Pintamme on vaarassa reikiintyä. Runo vertaa vaatekoita videoon, joka ”avautuu ontossa tilassa kuin planeetta” – avaruuden keskellä on yllättävä elämän mahdollisuus, niin myös vaatekaapissa.
Korkeintaan kolmen–neljän lyhyen fragmentin sivut muistuttavat myös Olli-Pekka Tennilän, Poesian perustajajäsenen ja erään lempirunoilijani, tuotannosta. Kehät on kuin naivistisen vilpitön versio vaikkapa Tennilän Lemmonompeleesta – hyvällä tavalla. Yhteistä ovat myös kirjaimin nimetyt henkilöt. Esimerkiksi kun Kehissä ”U kävelee railon reunalla / kyykistyy”, voi tämä viitata niin kokoelman tapaan havainnoida kuin u-kirjaimen ulkomuotoon. Replikointiakin esiintyy molemmilla. Sallisella se kytkeytyy mielestäni osin repliikki- ja ajatusviivan samuuteen. Kun joku kysyy, miten toinen on ”ehtinyt ajatella niin paljon” ja vastaus on ”–”, niin puhuja tuntuu haastavan itsensä hiljaisuuteen.
Löydän Tennilän ja Sallisen yhteyden myös mainitsemastasi Durasin kärpäsestä, joka ensin kirjoittaa ja sitten kuolee. Kirjoitan-teoksessahan se merkitsi samalla kirjoituksen kuolemaa: sekä ihmisen ilmaisun rajaa että yhden elämänilmaisun sammumista. Tennilän runoudessa taas todellisuus näyttäytyy kirjoituksena, jota opettelemme lukemaan. Kehien voi hyvin nähdä jatkavan näitä ajatuksia. Alkupuolella kärpänen heittyy ikkunasta lumihankeen: mikä metafora kirjoituksen ja vieraan havaintokentän yhteentörmäykselle! Ja paskassa viihtyvänä kesäpäivien häiritsijänä kärpänen kuuluu tietenkin mainitsemillesi ”kehien reunamaille”. Ehkä kärpänen huutaa, koska se haluaa tulla luetuksi ja kirjoitetuksi oikein.
Kun Kehiä lehteilee, hiirenkorvamerkitytkin kohdat tuntuvat aiemmin lukemattomilta. Tunne on yhtä tyydyttävä kuin löytäisi vanhan mutta hyvän muistiinpanonsa. Puhuin jo ensimmäisessä puheenvuorossani kokoelmasta muistiinmerkintöinä ja sen jälkeen huomasin, että teoksen loppupuolella aikamme keskeinen muistiinpanoväline eli puhelin ”sammuu pakkaseen”. Löysitkö sinä kokoelmasta kirjoituksia kirjoittamisesta ja/tai havainnon ja sen merkitsemisen välistä hankausta?
Kysyit havainnon ja merkitsemisen hankauksesta, ja esille nousi esimerkiksi: ”Katse on jo mennyt / ennen kuin mieli aloittaa työnsä.” Joskus havaintojen kirjaaminen jää kesken, vaikkapa kun puhelin sammuu. Välillä kohina estää havaitsemisen. Poissaoloa värähtelee myös repliikki/ajatus: ”Pidän erityisesti ihmisistä, joita ei enää”. Mieli alkaa täyttää aukkoa: näe, kuule, tunne, ole? Tapahtuu katkos, jollaisena Sallinen kirjoittaa parikin kertaa heräämisestä. Katkos tapahtuu myös pöytälaatikossa. Ajattelen, että kirjoitus on unta, joka välillä katkeaa. Tilalle tunkee kaikki muu maailmassa ja elämässä. Jotkut kirjailijat ovat käsitelleet ajatusta, onko olemassaolomme – tai tunne siitä – jaettu uni. Olennaista on ihmettely: mitä ympärillämme todella on?
Mitä ajatuksia herättää lumi, joka peittää maiseman kirjan lopussa?
Tästä pääsenkin ajatukseesi kirjoituksesta unena, ”joka välillä katkeaa”; se puhutteli minua syvästi. Ehkä harmonisin kirjoittamisen tila, sanojen ilmaiseminen paperilla juuri haluamallaan tavalla, vastaa sitten selkounta. Molemmat ovat harvinaisia, ajan ulkopuolisia ja vaikeasti saavutettavia tapahtumia, joiden kehälle on mahdollista päästä esimerkiksi kirjoittamalla unensa ylös.
Hauskaa, että viittasit runoon ”Katkos pöytälaatikossa”. Se löytyy samalta sivulta kuin runo vaatekoista ja sivun taas päättää yksi kokoelman sykähdyttävimmistä runolauseista: ”Valtamerialuksen jatkuva alttius kadota.” Säkeen vaikuttavuuteen liittyy henkilökohtainen pohjavire: työstän parhaillaan katoamisaiheista käsistä, mutta lauseen ajoitus tiivistää myös paljon teoksen perspektiiveistä. Miten alus voi kadota silmänräpäyksessä katseelta horisontin taakse, kuin koiperhonen tai kirjallinen idea? Ja miten häilyvästi ihmisen rakentama / kuvittelema / kirjoittama seilaa veden / unen / kirjoituksen pinnalla!
Ehkä kuljemme keskustelussa juuri tuota tietä, tietämättämme.