Kirjaimen päässä kuolemasta
Hannimari Heino on runoilija, suomentaja ja italian kielen opettaja. Tuore Kääntäjäkarhun voittaja on suomentanut ansiokkaasti italialaista ja ruotsalaista runoutta sekä julkaissut yhdessä Kristiina Wallinin kanssa kaksi kirjeenvaihtoa: Puutarhakirjeitä (Atena 2018) sekä Matkakirjeitä (Atena 2020). Luin molemmat kirjeteokset korona-ajan alussa ja ihastuin niiden herkkään ja pohdiskelevaan tyyliin. Runoilijakollegoiden kirjeistä välittyi tällöin solidaarisuutta sekä halu kuunnella ja huomioida ympäristöä tarkasti. Nyt neljännessä runoteoksessaan Sidosvoimia Heino käsittelee menetystä ja läheisen kuolemaa.
Kirjeenvaihdot toimivat nyt kynnyksenä Heinon runouteen, jossa on kuin onkin jotain ennestään tuttua: elämänkierron vaiheiden ja sen merkkien havainnointia. Teoksen ensimmäisessä osastossa puhuja on matkalla kohti kuolevaa ja koettaa ehtiä tämän luo ajoissa. Sivujen ylälaidoilla juoksevat tunnit ja minuutit kuvaavat hupenevaa aikaa, hiipuvia mahdollisuuksia ehtiä ajoissa. Runot tallentavat muistoja sekä pohtivat jäljelle jäävää materiaa: ”henkareihin pysähtyneet paidat / mansetit mitä me toisistamme / tiesimme mitä taitoksista painaumista”. Osastossa ”katsomo”, runojen puhuja pohtii menneitä tapahtumia ajallisen etäisyyden kautta löytäen merkityksellisyyttä saapuvasta keväästä sekä orgaanisten aineiden kiertokulusta.
Runoista nousee esimerkiksi kristinuskosta peräisin oleva ajatus: ja maaksi olet jälleen tuleva: ”kun joku kumartuu / pyyhkäisemään rikkalapioon hiekan ja ravan / vierailustamme karisseet mineraalit”. Kristilliseen tulkintaan ei toki tarvitse lukittautua, sillä kuoleman aineellinen käsittely myös palauttaa ihmisen luonnon kiertokulkuun. Kuva poissaolevasta ihmisestä rakentuu, kun katse kääntyy jäämistöön ja omaan ympäristöön. Tarkentaminen lähelle osoittaa täälläolon ja poissaolon eron: ”olen minä täällä heijastukseni päällä”. Jopa ilmeiseltä tuntuva riimipari on tässä kontekstissa voimakas, sisäistä lasta koskettava todistus elämän jatkumisesta.
Sidosvoimissa kieli on venyvä resurssi, jonka avulla esimerkiksi kuoleman tapahtumaa on mahdollista käsitellä: ”e h d y i t / ehkä alat / ehkä a –”. Edeltävässä esimerkissä kieli on tietoisen katkonaista, mutta joskus ilmaisu rönsyilee: ”osaamatta pysähtyä osaamatta hukata / suuntaa kiertelen väistelen menen / välistä käyn mm. tavaratalon sovituskopissa”. Runojen puhuja pohtii menettämisen aiheuttamaa sidoksen ratkeamista, ja runoissa jokainen kirjain itsen ja kuolleen omaisen välillä on liian suuri etäisyys. Toisaalta yhdessä hieman metalyyrisessäkin ilmaisussa todetaan: ”en halua lakata kirjoittamasta en päästää kättäsi”.
Kirjoittaminen edellyttää yhtä aikaa kiinnittymistä ja irtautumista. Tämä kahtalainen luonne on kiinnostava ja raastava jännite Sidosvoimien ilmaisussa.
Kommentit kritiikkiin