Kiintymyksen sommitelmat
Taivaan kalligrafia on Jarno Pelonrannan toinen runokokoelma. Teos tukeutuu temaattisesti perinteiseen rakkauslyriikkaan, mikä yhdistyy kielen tasolla itsetietoisen iloiseen leikittelyyn. ”Sinua” puhuttelevat runot kuvailevat rakkautta usein luonnonkauneuteen rinnastaen ja kiinnittävät huomion erityisesti yksityiskohtien suhteisiin: ”Tänään voin kuulla lumen / satavan / hiekan / nukkuvan”. Rakastunut mieli on runollinen, luontoa ymmärtävä mieli.
Romanttisesta perinteestä Kalligrafian runot tekevät pesäeron analyyttisellä otteellaan. Suhteiden ja yhteyksien hahmottelemiseen liittyy tarkkuutta ja etäisyyttä, joka tuo kieleen leikkisää, joskin huomattavaa systemaattisuutta. Selvimmin tämä tulee esiin runoissa kuten ”Galdr”, joka löytää sanapareista järjestelmällisiä peilikuvia kuten ”valo palaa palaa valo – – aamu yöksi yöksi aamu” ja ”haluaa / hajoaa – – hamuaa”.
Ensimmäinen asia, joka Taivaan kalligrafiassa pistää silmään on kuitenkin runojen asettelu. Pelonranta hyödyntää ensimmäiseltä sivulta lähtien käytössä olevaa paperia kokonaisuudessaan ja hänellä on kirjoittaessaan selvästi vahva tilan tunne. Monet runoista on tasattu tavanomaisesti vasempaan, mutta nämäkin on enimmäkseen jäsennelty huomattavan lyhyisiin säkeistöihin, joiden tasaisesti hypähtelevää asettelua voisi tahdiltaan verrata sydämenlyönteihin. Lyhyiksi jäävät säkeet puolestaan luovat vuolaan vaikutelman: sanat pulppuavat eteenpäin kuin kiirehtien jonkin itselleen tärkeän luo. Osa säkeistä aaltoilee verkkaasti ja osa siirtyy oikealta vasempaan ja takaisin ennemmin hypähdellen, ikään kuin tanssien. Lisäksi kursiivin runsas käyttö vaikuttaa kiinnostavalla tavoin runojen moniulotteiseen poljentoon.
Sikäli kun asettelusta voidaan tehdä taksonomiaa, on Taivaan kalligrafiassa tasattujen ja aaltoilevien tai tanssahtelevien runojen lisäksi vielä kolmaskin mainitsemisen arvoinen kategoria. Se tuo mieleen kaavion. Kokoelman toisiksi viimeinen runo hyödyntää rakennetta esimerkillisesti ja ilmentää samalla myös analyyttistä kielellä leikkimistä:
”siis näytä minulle
kuinka risteävät tiet
ihmisten kuinka risteävät
tiet ihmisten kuinka
risteävät tiet kettujen
kuinka”
Kokoelman tasausten ja tanssausten risteymässä syntyy hallitun kaaoksen vaikutelma, joka kuvaa jo muodon tasolla rakastumisen tunnetta. Yhteen sointuva ristiriita herättää lisäksi kaikuja rakkauslyriikan kulta-ajoilta, kun runous oli määritelmällisesti kirjoitettava mittaan eikä rakkaudelle voinut tehdä sille muodollisen järjestyksen löytämistä suurempaa kunniaa. Samaan säveleen yhtyvät Kalligrafian riveillä melkein piileskelevät riimit, jotka etsivät menneisyydestä eväitä puhtaan nykyaikaisen ilmaisun päivittämiseen.
Kommentit kritiikkiin