Nina Rintala

Merenalaiset hulmuavat osat

117 sivua
Basam Books 2023
ISBN 978-952-379-389-7
Olen vapaa kirjoittaja Helsingistä. Runous merkitsee minulle paitsi maailman toisinkokemista, myös syvintä ajattelua ja uusia kielisuhteita. Inspiroidun esimerkiksi aforistisista ja minimalistisista runoista sekä tyhjän tilan avaruudesta. Sydämeni sykkii etenkin marginaalissa elävien näkökulmia, mystiikkaa, toisenlajisia tai muita taiteenlajeja tuoreesti käsittelevälle poetiikalle.

Harhaanjohtavasti nimettyä planeettaamme hallitsevat meret, jotka mittaavat niin luontosuhteemme kuin kaukokaipuumme. Nina Rintalan Merenalaiset hulmuavat osat heittäytyy kokonaisvaltaisesti merenkiertoon. Kokoelman runsaana ja proosallisena polveileva säevuo villiintyy meren ylistyslauluksi, mutta myös ihmiskuntaa kritisoivaksi elegiaksi. Puhuja etsii öljyn tahrimilta rannoilta vastauksia ja vedensinen syleilystä ekstaasia.

Kokoelma tutkii merenalaista maailmaa, mutta myös ihmisen paikkaa meren alaisena. Pitkälti vedestä koostuva haluaa sulautua mereen ja  ”virrata minne tahdon”. Kiehtovasti toistoa ja luetteloita hyödyntävissä runoissa puhuja häikäistyy etenkin merenelävistä. 

”Ollapa kaikki mustekalan suomut, joiden kromatoforit ottaisivat / värit suoraan kirkkaasta merivirrasta. Ollapa kaikki veden / syvät värit”

Rintalalle kaiken säilövä ja ylitse pyyhkivä meri edustaa suurta muistia. Upottavassa käsityksessä on kaikuja ruotsalaisen Göran Sonnevin uljaasta Valtameri-eepoksesta (Oceanen, 2005, suom. Jyrki Kiiskinen 2007). Merta konkreettisena muistimerenä on käsitellyt esimerkiksi Andrei Tarkovski filosofisessa scifi-elokuvassaan Solaris (1972). Rintala painottaa, kuinka haluamme ”ikkunan merelle”, mutta emme halua muistaa ”merivelkaamme”: kestämätöntä elämäntapaa, saastumista ja lajikatoa. 

”Rantaviiva on vaaran raja / pahuus ei asu meressä / ei, se tulee maata pitkin / kahdella jalalla.”

Huoli ilmastokatastrofista heijastuu niin meressä elävään kuin sieltä kadonneeseenkin flooraan ja faunaan. Kaipaus ulottuu kesähetkistä sinivalaaseen: ”Tulisit / hönkäisisit / seitsenmetrisen / höyrysuihkun / meille kuivahtaneille.” Oivaltavan ironisessa ”Surffipummit”-runossa puhutaan ihmisestä, joka ei välitä nilviäisistä, koska nämä eivät ymmärrä muovin monikäyttöistä hienoutta. Muovi rapisee elinkelvottoman tulevaisuuden edellä; sen ”68 739 vaaran kategoriaa” eivät pelota meitä – toisin kuin ”Tappajahai”. Painokasta ekokritiikkiä vesittää alleviivaava ote: ”MERI TARVITSEE SUOJELIJOITA”. 

Meren jännittävän lajikirjon luotaajana Rintala on verraton – mysteerin kartoittajana ei niinkään. Ajattelemme näet merestä kaikkea muuta kuin suurinta osaa. Ei ole mitään, mikä olisi yhtä paljon läsnä, mutta vielä enemmän poissa. Minulle meri edustaa suunnatonta kauneutta ja arvoituksellisuutta, mutta myös vierautta ja pelkoa. Mielikuvissani vilisevät syysmyrskyt, Estonia, Kaakkois-Aasian tsunami ja Mariaanien haudan muovipussi. Kaipaisin tuoreelta merirunoudelta enemmän sanoja sanattomalle ja vähemmän puhkitoisteltuja ”merta”, ”kaipuuta” ja ”surua”. Ehkä meidän ei tarvitse löytää merta sisältämme, vaan voimme vaalia ja kunnioittaa sitä myös vieraana ja omalakisena. 

Typografisesti kokoelma on ilahduttava runsaudensarvi, jossa runojen rytmi kahlaa, rimpuilee ja ui. Pitkät runot vaeltelevat pääosin luontevasti esimerkiksi lainehtivina, kastuneina ja tuulevina säkeinä. Muotokokeilut tuntuvat tosin välillä itsetarkoituksellisilta tempuilta. Olisin toivonut yhtäältä enemmän yhtenäisyyttä ja toisaalta asetteluratkaisujen kärsivällisempää kehittelyä. Lintujen, kivilajien ja veden palvonta taittuu mielikuvituksettomaksi sentimentaalisuudeksi: ”kuuntelemalla merta voi toipua”. Loppupuolella toisto menettää tehoaan, ja luontosanastoa tuhlaileva ilmaisu löystyy elämäntaito-oppaiden oivalluksiksi: ”Jokaiselta löytyy / oma lähde sisältä.” Suomalaista metsää kartoittavat tuokiokuvat eivät istu kokonaisuuteen.

Onneksi meren sylistä huuhtoutuu myös vilpittömiä säkeitä, jotka tiivistävät sekä kuohuvan ilon että vesien suojeluvaatimukset: ”Kaikki on / mahdollista, / kun vesi / virtaa vapaana.” Parhaimmillaan runot kutsuvat tanssimaan  “merihevosen aamutanssin / hiljaisuuden kudelmissa”, mutta tällaiset upeat kuvat hukkuvat turhan runsaaseen kokonaisuuteen. Kun puhuja ilmaisee lopussa meren toiveen saada olla rauhassa, uupunut lukija kiusaantuu hienoisesta ristiriidasta.

Olen vapaa kirjoittaja Helsingistä. Runous merkitsee minulle paitsi maailman toisinkokemista, myös syvintä ajattelua ja uusia kielisuhteita. Inspiroidun esimerkiksi aforistisista ja minimalistisista runoista sekä tyhjän tilan avaruudesta. Sydämeni sykkii etenkin marginaalissa elävien näkökulmia, mystiikkaa, toisenlajisia tai muita taiteenlajeja tuoreesti käsittelevälle poetiikalle.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.