Katseessa ja tilassa väreilevä hurmio

Kahden olennon välillä on raja, mutta kun se hämärtyy, voidaan puhua läheisyydestä. Tähän hetkeen Kaija Rantakarin runot pysäyttävät pakahduttavalla tavalla. Tärkeä temaattinen lähtökohta Salit-teoksessa on myös muotokuvan äärelle seisahtuminen: “kymmenet liikkumattomuuden tunnit / materialisoituvat / osaksi kauneuden kokoelmaa”.

Kokoelma alkaa peilaamisesta, ja kahdentumisen mahdollisuutta täydentää kaikujen kuuntelu. Teos on täynnä toistuvaa, kertautuvaa hurmioituneen rakastumisen hetkeä. Tunne leviää ruumiiseen erityisesti katseesta, mutta myös kaikkien muiden aistien kautta; Rantakarin runous määrittelee ”aistillisuutta” uudelleen, kirjoittaa sitä uudelle kielelle. Näistä herkistä ja moninaisista havainnoista syntyy myös runojen eroottisuus: “tila on korkeaa ilmaa / asetelma asetelman sisällä // magneetti muodostuu ja magnetismi värisyttää // katseenkutsumat tirkistelijät / sivelevät meitä kumpaakin”. Salit on pitkitetyn hitaan nautinnon, lähestyvän hekuman runoutta. Se väreilee toisiaan katsovien ihmisten välillä tilassa – salissa. Tekstistä välittyy ihokosketuksen odotuksen kiihko, hetki, jossa näkee mitä on tulossa ja tuo tieto saa siirtymään tasapainonsa ulkopuolelle. Ehjä pinta antaa periksi, rakennelmat hajoavat ympäriltä ja sisältä.

Rakastumisen ja halun hetkien sanoittaminen tuntuu erityisen tärkeältä, kun ihmiset ovat viettäneet pitkiä aikoja poissa toistensa luota. Myös taiteen kokeminen tilassa, kuten museossa tai galleriassa, on ollut vaikeaa. Saleissa yhteys on fyysinen, iholla tuntuva.

Sanojen esteettinen sointuvuus suhteessa toisiinsa on Rantakarin runoissa nautinnollisen mietittyä. Punnitut ajatukset ilmenevät aforismin kaltaisina säkeinä: ”säätiloista tuuli muistuttaa parhaiten ihon olemassaolosta”. Luonnonilmiöt, kasvit ja esineet sulautuvat saumatta tuntemusten kuvaukseen; raja ihmisen ja ympäristön välillä hämärtyy läheisyydeksi. Loppuun jää tilaa myös kaipaukselle.

Mielessä käy, olisiko satasivuista kokoelmaa voinut jonkin verran tiivistää. Miksi saleja on juuri seitsemän? Symbolisesti se on tietenkin vahva luku. Teoksen parhaimmisto on vaikuttavaa, suorastaan huumaannuttavaa runoutta. Tunne, tunnistaminen ja havainnon paljaus välittyvät lukiessa niin vahvoina, että ajoittain miltei haukon henkeäni. Tähän vaikutukseen ei moni kirja pysty.