Katoamisen konkretia
Antonella Anedda on pitkän ja laajan uran tehnyt italialainen runoilija. Korkeasti koulutetun kirjoittajan teksteistä paistaa läpi yhtäältä harras oppineisuus, toisaalta jalat maassa pitävä viehtymys arkeen ja sitä ympäröivään luontoon. Aneddan äänen sanotaankin usein yhdistävän taitavasti inhimillisen ja korkealentoisen, mikä tulee Anatomioita-suomennosvalikoimassakin ilmi. Akateemisesta taustasta kielii etenkin viehtymys klassillisiin aiheisiin ja oman poetiikan metatekstuaaliseen analyysiin, kun taas maanläheisyys huokuu etenkin runojen kuvastosta ja miljööstä.
Suurien teemojen ja banaalin kokemusmaailmamme yhtymäkohdat ovat joskus niinkin yksinkertaisia kuin sairaala, jossa eroosion ja äärellisyyden teemat saattavat ilmetä vaikka vuodeosaston lakanoissa. Juuri kuolema ja olemisen/olemattomuuden välinen ohut rajapinta on monissa Aneddan runoissa etsinnän alaisena. Samaa tematiikkaa lähestyvät omalla tavallaan ainakin historian, sodan ja henkilökohtaisen tragedian aiheet, joiden lisäksi runojen kuvasto, muun muassa toistuva puhe talvesta, lumesta ja jäästä, syventää muutoksen, eroosion ja äärellisyyden teemoja.
Hannamari Heinon suomentamassa ja valikoimassa käännöskokoelmassa on runoja kolmenkymmenen vuoden ajalta, ja etenkin kuolematematiikan osalta siinä on havaittavissa tietty progressio aikaisempien runojen paikoin metaforisemmasta otteesta – ”Kireälle pingotettua valoa” – uudempiin teksteihin, jotka puhuvat kuolemasta usein suorasanaisemmin: ”Radiossa rätisee helvetti. / Kallistan korvani Kuolemalle, sille miten se tulee.”
Kuvakieli on usein yhtä aikaa turvallista ja raikasta. Kerrontaa hallitsevat yksityiskohdat, mutta ne antavat monissa jännittävissä käänteissä tilaa myös historiallisille ja maantieteellisille mittakaavoille. Runot eivät ole kryptisiä, mutta niiden ilmaisu on niin valtavan lyyristä, että tekstiin on helppo ihastua. Jo alku vetää mukaansa pelkällä kielenkäytöllään:
”Meidän sielujemme tulisi nukkua
niin kuin heiveröiset vartalot nukkuvat
pysyä lakanoiden välissä kuin paperiarkki
hiukset korvan takana
korvat auki
kykenevinä kuuntelemaan. – –”
Aneddan runot luovat oppineen ihmetyksen vaikutelman. Epätavallisen viisas ääni kertoo niissä lukijalle hämmästyvänsä yhä ja eritoten niiden asioiden edessä, jotka vaikuttavat kaikkein yksinkertaisimmilta. Anedda on itse arvioinut olevansa kenties ”katseen runoilija”. Taidehistorioitsijan opintotaustaa vasten visuaalisia runoja kirjoittavan Aneddan katse tuntuu kuitenkin ruumiillisemmalta kuin akateemiselta taidehistorioitsijalta saattaisi odottaa. Ja vahva kehollinen läsnäolo tuntuu paradoksaalisesti mahdollistavan näkemisen konkreettisen tuolle puolen.
Kommentit kritiikkiin