Olen kirjallisuudentutkimuksen opiskelija Helsingistä. Iloitsen, kun runous tulee lähelle mutta on samalla kieleltään kunnianhimoista. Kirjoittaessani teoksista kiinnitän huomiota erityisesti äänteiden ja lauseiden omaehtoiseen ilmaisuvoimaan.

Runoilija Stina Saaren toisinkoinen Onninno (Kosmos 2023) on runoteos, jossa yhdistyvät kirjoitus ja visuaaliset elementit, kuten aavemaiset kädenjäljet ja käsin kirjoitetut tekstit. Graafisen suunnittelun on toteuttanut Arja Karhumaa. Teoksessa kieli leikkii iloisesti sääntöjä karttaen. Sanoista puuttuvat kirjaimet luovat useita tulkinnan mahdollisuuksia ja joskus myös uudissanoja. Käsin kirjoitetuissa runoissa puhuvan hahmon läsnäolo on voimakasta ja paljastaa tämän lapsekkaan uteliaan ja hoivaa kaipaavan mielen. Leikkiin ilmaantuu myös surua sekä karvat pahaenteisesti nostattavia ilmauksia. Siten runot muistuttavat paikoin Saaren esikoisteos Änimlingiä (Teos 2018), jossa kielen hajoaminen liittyy seksuaalisen väkivallan käsittelyyn. 

Visuaalinen tarkkuus yhdistää Onninnon myös taidekirjan perinteeseen. Teokseen eksyy, sillä sivunumeroita ei ole. Paneutunut graafinen suunnittelu antaa lukemiselle suuntamerkkejä sekä voimistaa teoksen tiettyjä piirteitä. Varsinkin käsin kirjoitettujen runojen tunnelma on intiimi ja unenomainen: ”Sun tuntoimet, mennee kippuralle, pitelee tätä.” Mieleeni juolahtaa Twin Peaks ja Monika Fagerholmin romaani Amerikkalainen tyttö (suom. Liisa Ryömä, Teos 2004). Erityisesti Fagerholmin romaaneille tyypillinen sumuinen ja lyyrinen maailma syntyy kerronnan sanaleikeistä ja laulunpätkistä. Amerikkalaisen tytön tapahtumapaikan nimi on Seutu: erisnimi, joka ei paljasta itsestään mitään. Myös Onninnossa kokemus tilasta on hämärärajainen. Valkoisen tilan keskeltä nouseva kirjoitus suuntautuu lukijaan: ”Sä mahdut tänne hyvin. / Mä tykkään kuunnella.” Ote runojen puhujaan lipeää ja palautuu taas. Jos yhteyttä lukijaan ei synny, koostuuko Onninno silloin apostrofeista eli poissaolevan puhuttelusta? Paikanilmaukset, kuten ”tänne” ja ”täällä” luovat vaikutelmaa siitä, että kirja tai lukemisen hetki itsessään ovat luokseen kutsuva paikka – vaikka Onninnon ympäristöön tutustuminen onkin yhtä herkullisella tavalla mutkikasta kuin se on Fagerholmin romaaneissa. 

”Mistä kieli alkaa? Mihin se loppuu?”, Onninno kysyy kielen fyysistä muotoa alleviivaten. Samassa hengessä toteaa puolestaan Taneli Viljasen Pimeä kuu (Poesia 2023): ”jokin näissä kielen säikeissä hankaa ruumistaan jotain vasten”. Kielen, ruumiin sekä liikkeen yhteyksiä tarkastellaan tällä hetkellä runoudessa taajaan. Onninnossa kielen ja tanssin yhteiselo taivuttaa ja vääntää kielen runkoa paljastaen uutta ainesta: ”Menee niin helposti uotoom suuntaan.” Sananmuunnos uotoom johdattelee tulkitsemaan itsensä esimerkiksi outona ja uutena. Toisaalta, jos kirjaimet kääntäisi päinvastaiseen järjestykseen, se voisi olla myös muoto. Kolmikkoa yhdistää kokeellisen runouden tausta-ajatus: perinteisen muodon rikkominen saa mielellään olla outoa ja uutta.

Puhetilanne sekoittaa etäisyyksiä: ”Täältä mä puhun”. Välittömästi tämän perään kuitenkin todetaan: ”Mä olen tullut painokoneesta.” Teos viittaa itseensä ja fyysiseen alkuperäänsä, mutta lukemisen hetkellä lukijalle puhuminen tapahtuu preesensissä. Juha-Pekka Kilpiö kirjoittaa Tuli & Savussa (4/2023) ilmestyneessä esseessään ”Puhujaa vastaan”, että runon puhujasta on tullut kirjallisuudessa epätarkka käsite, jota käytetään usein harkitsemattomasti. Kilpiön mukaan kotimaisesta nykyrunoudesta löytyy runsaasti esimerkkejä, joissa kirjoitustilanne vaikuttaa olennaisesti runominän ilmaisuun. Onninno puolestaan tunnustaa ristivedon lukuhetkellä läsnäolevan puhujan ja kirjoitustilanteessa vaikuttavan tekstuaalisen luonteen välillä. Kirjoitustilanteen tuovat näkyväksi esimerkiksi typografiset ja kielelliset kokeilut. Puhujuutta korostavat käsin kirjoitetut materiaalit, joissa painopiste on puheenomaisissa ja keskusteluun kannustavissa lauseissa. Puhujahahmon puheenpyrähdyksiä tauottavat kohdat, joissa kieli rikkoutuu ja muotoutuu niin semanttisesti kuin graafisesti kiinnostaviin variaatioihin: ”M ajattelem: / Kieli on ikuisto. Niin kuin ikuisiis.” 

Kilpiö mainitsee esseessään (jonka lukemista suosittelen lämpimästi) myös kirjallisuudentutkija Garret Stewartilta peräisin olevan foneemisen lukemisen tekniikan. Sen lähikäsitteitä ovat nähdäkseni ainakin Didier Costen fonetismi ja Kristian Blombergin kieleenjuolahdus (Joensuu 2022, 31–32). Käsitteet kuvaavat kukin omalla tavallaan äänteiden ja merkitysten leikkiä, jossa ovat mukana niin tekijä kuin lukija ja jossa kieleen saattaa juolahtaa esimerkiksi yllättäviä assosiaatioita. Karkeasti selitettynä nämä lukuasennot sallivat sen, että lukija voi hylätä tiukat sanarajat, ja mahdollistavat vaikkapa äänneyksiköiden itsenäisen tarkastelun. Esimerkiksi kieleenjuolahduksen ajatusta voi soveltaa aiemmin siteerattuun katkelmaan, jossa kieli on ”ikuisto” ja ”niin kuin ikuisiis”. Liikuttava uudissana ikuisto saattaa tarkoittaa kieltä kaikenlaisten merkitysten ja jälkien varastona, ja sellainen se onkin. Sanojen alusta tippuneet kirjaimet, kuten ”ksin” tai ”aloa” tarjoavat niin ikään aktiiviselle lukijalle töitä. 

Äänteiden leikki kuvaa Onninnoa osuvasti, sillä ilmaisussa kuuluu lapsenomainen puhetapa, josta nousee viitteitä ja assosiaatioita lasten maailmaan. Äänteille omistautuminen ei jätä kylmäksi, sillä tunnen nahoissani vaihdoksen lapsuuden nostalgisista seikkailujengeistä pelon ja jopa väkivaltaisuuden ilmapiiriin: ”Oletko sä huomannut, että tekijän silmät on viattomat, / jänis kimmeltävät? Sua / jännittää.” Foneemista lukutapaa käytetään joskus lasten lukutaidon ja fonologisen tietoisuuden opetuksessa. Siihen Onninno toteaa: ”Kasvaisi kieltä / Ja voidaanko sopia, että sitä ei voi oppia?” 

Olen kirjallisuudentutkimuksen opiskelija Helsingistä. Iloitsen, kun runous tulee lähelle mutta on samalla kieleltään kunnianhimoista. Kirjoittaessani teoksista kiinnitän huomiota erityisesti äänteiden ja lauseiden omaehtoiseen ilmaisuvoimaan.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.