Louise Glück

Anni Sumari (kääntäjä)

Villi iiris

96 sivua
Enostone 2022
ISBN 9789523990173
Olen helsinkiläinen runoilija, kriitikko ja runouslehti Tuli & Savun toimittaja. Opiskelen teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistolla. Runoudessa – niin runoilijana kuin kriitikkonakin – minua kiinnostaa eniten kielen mahdollisuus avata näkymiä jotka muutoin jäisivät piiloon. Toisin sanoen kaikki se, johon voi yltää vain kieliteitse.

Vuonna 2020 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneelta amerikkalaisrunoilija Louise Glückiltä on muutaman vuoden aikana ehtiny ilmestyä neljä suomennettua teosta – yksi essee- ja kolme runokokoelmaa – joista uusin on tekijänsä tärkeimpiin lukeutuva, alunperin vuonna 1992 ilmestynyt Villi iiris. Teokselle myönnettiin vuonna 1993 runouden Pulitzer-palkinto, ja se vakiinnutti Glückin aseman amerikkalaisen runouden huipulla. Glückin aiempien runosuomennosten tapaan Villin iiriksen on suomentanu Anni Sumari.

Kokoelma jakautuu kolmella eri äänellä kirjoitettuihin runoihin. Yksi äänistä kuuluu Jumalaa ja merkkejä hänestä etsivälle henkilölle. Toinen äänistä jakautuu kasvien ja kasvuston puheeksi. Kolmas taas kuuluu Jumalalle itselleen. Ennen kaikkea – ainakin omassa luennassani – teos käsittelee hiljaisuutta: kuinka uskoa ja luottaa Jumalaan ilman merkkiäkään hänestä, ilman vastausta kysymyksiin ja rukouksiin? Eräs vastaus: uskomalla, luottamalla – rakastamalla: “Tiesimme vain, ettei ollut ihmisluonnon mukaista rakastaa / ainoastaan sellaista mikä vastaa rakkauteen.”

Teoksen mielenkiintoisimpia puolia on juuri tämä jännite uskomisen ja tuon uskomisen jatkuvan kyseenalaistamisen välillä. Tai muotoiltuna toisin: sen, ettei uskolle löydy perusteita, ja sen, että uskoo tästä huolimatta, välillä. “En voi rakastaa / sellaista mitä en voi kuvitella mielessäni, etkä sinä paljasta / juuri mitään”, valittaa ihminen. Ja Jumala vastaa: “ette milloinkaan hyväksyisi // sellaista ääntä kuin minun, välinpitämätöntä / asioista jotka kiireesti nimeätte”, ja jatkaa: “suruni / se etten voi vastata sinulle / puheella jonka hyväksyisit minun puheekseni.”

Ihminen pyytää Jumalalta merkkiä, viestiä, puhetta (“Vai oliko tarkoitus jatkaa aina vain, / ilman merkkiä?”). Jumala puolestaan pyytää ihmistä olemaan hiljaa (“Sielujenne olisi pitänyt tähän mennessä olla jo suunnattomia, / ei sitä mitä ne ovat, / pieniä puhuvia olentoja”) ja katsomaan: “Jos suostuisitte avaamaan silmänne / näkisitte minut, näkisitte / taivaan tyhjyyden / peilautuvan maahan, pellot / jälleen tyhjinä, elottomina, lumen peitossa – // sitten valkoisen valon / riisuttuna aineen valepuvusta.” Jumala on, mutta ei äänenä tai aineena, vaan kaiken läpäisevänä hiljaisuutena.

Jännite ihmisen ja Jumalan välillä kuitenkin säilyy läpi teoksen. Ihminen ei kuule Jumalaa ja jää kaipaamaan merkkiä. Ihminen kääntyy jopa uhmaamaan Jumalaa, syyttämään Jumalaa uskonpuutteesta ihmistä kohtaan. Puhuja esittää, että esimerkiksi kivun tarkoitus olisi saada ihminen tarvitsemaan Jumalaa ja kääntymään Jumalan puoleen, “ikään kuin / minun olisi tarvittava sinua palvoakseni sinua”. Puhuja näkee Jumalan halveksivan ihmisiä uskoessaan, että ihmiset eivät palvoisi häntä ja uskoisin häneen ellei heidän täytyisi – ellei Jumala loisi tilanteita, joissa ei jää muuta vaihtoehtoa kuin turvautua Jumalaan.

Jumala vetäytyy, pysyy hiljaa, jotta ihmisillä olisi yksinäisyydessään ja epätoivossaan syytä ja tarvetta uskoa Häneen. Tämä edestakainen liike luottamuksen puutteen ja uskon välillä – joka on yhteinen Jumalalle ja ihmiselle – luo Villiin iirikseen jatkuvaa jännitettä ja virtaavuutta, ristiaallokon, joka tekee sen lukemisesta äärimmäisen antoisaa.

Pohjimmiltaan teos kietoutuu seuraavan ongelman ympärille: jotta Jumalaa voisi uhmata, on Häneen uskottava; sillä jos ei uskoisi, ei olisi mitään syytä uhmata. Jumalan kanssa kasvotusten asettuminen vaatii siis uskoa – on oltava uskoa jotta se voisi horjua. Mutta voiko näin uskon varassa tapahtuva horjunta koskaan kaataa uskoa? Jos Jumalan poissaolokin koetaan vain Jumalan ihmisille antamana koettelemuksena.

Olen helsinkiläinen runoilija, kriitikko ja runouslehti Tuli & Savun toimittaja. Opiskelen teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistolla. Runoudessa – niin runoilijana kuin kriitikkonakin – minua kiinnostaa eniten kielen mahdollisuus avata näkymiä jotka muutoin jäisivät piiloon. Toisin sanoen kaikki se, johon voi yltää vain kieliteitse.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.