Itä-Helsingin rosoista runoutta

Marko Korvelan Kontula Blues osoittaa jo otsikollaan Itä-Helsingin pahamaisempimaan lähiöön, joka on inspiroinut runoilijoita aiemminkin. Tomi Kontio tunnetaan Kontulan maisemien tulkkina, jonka lähiöromantiikassa rujo ja kosminen kohtaavat. Kontula Bluesin Kontula on lähinnä arkinen ja rosoinen, mutta rivien välistä huokuu lämpö parjattua kotilähiötä kohtaan, jossa elämän murjomillekin löytyy paikkansa.

Korvelan säkeissä vilahtelee muun muassa pientareelle köllähtänyt ja tekohampaansa tiputtanut joulupukki, kannabisviljelmistään kiinni jäänyt huolestunut hippi, kengittä baariin saapunut Erja ja heroiinia nautiskellut ”tyyppi”, joka yrittää maanitella puhujaa ostamaan itselleen kaljaa. Lähiön monenkirjava väki pääsee teoksessa konstailemattomasti esiin. Runojen kieli on yksikantaisen toteavaa mutta lakonisen huumorin sävyttämää, mikä tekee siitä myös armollista. Maisemaa ei verhota metaforiin tai korulauseisiin, vaan sen lovia katsotaan suoraan silmiin: ”Keinulaudantielle on / ilmestynyt kuoppa. / Kyse on kai putkityöstä / tai jostain. / Kuoppaan kertyy viikon aikana / tavaraa: / kortsupaketti, / kaljatölkki, / pizzalaatikko, / hansikas, / kävelykeppi, / ulosottolaskuja; / koko kirjo.”

Kaikissa runoissa ei talsita Kontulassa, vaan välillä myös lekotellaan uimarannalla Vuosaaressa tai aistitaan virtsantuoksua keskustan asematunnelissa. Helsinki ja sen kaduilla ja kuppiloissa näkyvät sosiaaliset ongelmat muodostavat vahvan viitekehyksen teksteille. ”Eerika”-runossa kritisoidaan tiukin sanakääntein sitä, kuinka ihmiset puhelimiin ja kiireeseensä käpertyessään sokeutuvat ongelmille ja kärsimykselle ympärillään. Teksti viittaa reilut kymmenen vuotta sitten toisessa Itä-Helsingin lähiössä, Puotilassa, tapahtuneeseen lapsensurmaan, joka on äärimmäinen esimerkki yhteiskunnan sokeasta pisteestä.

Korvelan teoksen eetos on pontevaa ja relevanttia, mutta varsinkin kokoelman rakkausrunoissa ilmaisu huojahtelee kömpelöksi, tosin huumorinkaretta kadottamatta: ”Sinä olet minun rakkaani, / vahva ja upea nainen ja niin fiksu, / että välillä tekee mieli ilmoittaa sinut jonnekin / televisiovisaan, / mutta en ilmoita, / koska tiedän ettet pidä siitä.” Kenties kirjoittaja on tietoisesti tavoitellut lähiömiljööseen istuvaa kursailematonta ja naiivinpuoleista rakkauspuhetta. Kaikenlainen elitismin karttelu eittämättä istuu teokseen, joka kantaa Kontulaa otsikossaan.

Itä-Helsinki on laaja alue, joka herättää tunteita sekä puolesta että vastaan. Vaikka seudulle mahtuu myös pientaloidyllejä, upeita merenrantoja ja jylhiä metsiä, Kontula Bluesin Kontulassa stereotypiat päihdeongelmista, siivottomista kaduista ja kantakuppiloista pitävät merkittäviltä osin paikkansa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällaisestakin Idästä löytyisi kaikkine rosoisuuksineen myös aitoa tenhoa. Kontula Blues tekee näkyväksi, että myös pubeissa notkujat ja polullaan erinäisin tavoin lipsahtaneet ovat syvästi tuntevia ihmisiä, joiden elämään kuuluu merkittävää ja turhauttavaa, kaunista ja kaipausta, iloa ja parannettavaa. Teos muistuttaa riviensä välistä, että näiden ihmisten huolista voisi yhteiskunta ottaa enemmänkin koppia.