I’m Every Woman

Uusi on laadukkaasti valmistettu, painava, kuvaa ja runoa yhdistävä teos. Serkukset, kirjailija Katri Tapola ja kuvataiteilija Selja Raudas, ovat tehneet vastaavaa yhteistyötä ennenkin, ja läheinen työsuhde yhdistää taiteenlajit saumattomasti kirjan sivuilla. 

Teos koostuu joukosta muotokuvia sekä naiseutta ja ikääntymistä käsitteleviä runoja. Kuvituksen vesiliukoiselta musteelta vaikuttava väri seuraa naisellisten kasvojen uurteita ja leviää lukuisten ulkonäköjen muotoihin kauniin yksinkertaisesti. Tekniikka synnyttää viehättävää jälkeä ja se taipuu moneen suuntaan. Paikoin väri leviää haalemapana, lähes aavemaisena, joskus taas viiva tummuu huomattavasti ja rajaa kasvojen juonteita elävästi ja selväpiirteisesti. Monipuolisuus estää monotonisuuden, ja teos on alusta loppuun runsas.

Kuvien oheen liitetyt enimmäkseen lyhyet runot heijastavat maalausten minimalismia. Asettelu muistuttaa idän klassisista runomuodoista, kuten haikuista, joiden kalligrafian oheen perinteen suuret nimet usein tuottivat minimalistisia mustemaalauksia.

“Niin kuin valo siirtyy, niin kuin auringon asema, / kuin tuuli, varjo ja ilmavirta, niin minä käännän / vastoinkäymiseni ja siirryn siirtymän myötä.” 

Siinä, missä kuvitus vilisee eri-ikäisiä kasvoja, pysyy kuvia säestävien runojen puhuja samana runosta toiseen. Kyseessä on ikääntynyt nainen joka etsii, löytää ja jakaa lukijan kanssa vanhenemisen tuottamia iloja ja oivalluksia. Sävy on positiivinen ja voimaannuttava, mikä tietenkin pyrkii kääntämään päälaelleen naisen fyysiseen kauneuteen kohdistuvat odotukset ja nuoruudesta riippuvaisen ihmisarvon. Patriarkaalinen perusoletus tuntuu nykymaailmassa ilmeisen asiattomalta, mutta sen sisäistetyistä vaikutuksista ei ole tunnetasolla helppoa vapautua. Ikäsyrjintä on monessa yhteydessä aivan yhtä todellista kuin sukupuolten eriarvoisuus, vaikka siitä puhutaan huomattavasti vähemmän.

Teoksen edustama feminismi on varsin perinteistä sikäli kun se pidättäytyy selkeässä sukupuolibinäärissä ja sen vastakkainasetteluissa. Naisen voima syntyy enimmäkseen naiseuden painottamisesta, ei sukupuolirakenteiden dekonstruoimisesta tai naisiin kohdistuneiden odotusten perusteellisesta kyseenalaistamisesta: “Olen nainen, saatana. / Antakaa yhden kerran jotain, mikä päihittäisi minut.” Asetelma ei vähennä Uuden naisen kompleksisuutta. Kuvituksen myötä puhuja tuntuu suorastaan liukuvan kehosta toiseen, edustavan monipuolisuudessaan kaikkia naisia, tai ainakin puhuttelevan heitä yhtenäisenä yleisönä. Hän on vanhuutensa viisastama ja vapaa – erinomainen muistutus siitä, mitä vanhuus voi parhaimmillaan olla.

“Kaiken jälkeen. // Miksi olisin entiseni? Olen nykyiseni.”