Olen informaatikko, kriitikko ja esseisti Helsingistä. Runoudessa minua kiinnostavat niin ruumiillisuus kuin ympäristö, ihmisten väliset suhteet kuin luonnonilmiötkin. Ajatuksella tehdyt kokeilut innostavat aina. Proosan ja runon rajoilla tapahtuvilla asioilla ja genrehybrideillä – kuten esseemäisiä elementtejä sisältävillä runoteoksilla – on sydämessäni erityinen paikka.

Pirjo Kotamäki on aiemmin kirjoittanut useita runoteoksia historiallisista henkilöistä ja paikoista. Mammutti ja Ikaros kiinnittyy sen sijaan nykyaikaan mitä vahvimmin: vallitsee ahdistus ympäristötuhon äärellä. Jo nimi pitää sisällään sukupuuttoon kuolleen eläimen ja myytin ihmisestä, joka lensi liian lähelle aurinkoa ja putosi. Kokoelman ensimmäinen runo kietoutuu uskomukseen Jaakosta, joka heittää kylmän kiven ja viilentää uimavedet – paitsi tällä kertaa ”kivi jää kellumaan levään”. Runossa kuhisee, kun mukaan liittyvät ”avustusjoukkojen”, kuten korentojen ja viidakon hyönteisten lisäksi Titanic, Ihmemaa, CIA ja iguaani. 

Elottomiksi ajatellut asiat elollistuvat: rakennus suree ja sen rakenteet huokaavat, vesi hymisee, ”maailma kelluu kuin pieni vauva ja parkaisee”. Tyylikeino on onnistunut, sillä näin huomio kääntyy ihmisen ulkopuolelle ja runojen elonkehä rakentuu monimuotoiseksi. Muovi puolestaan tukahduttaa, sulkee ajatukset sisäänsä ja hapertaa sanat. 

”Sisar kuu”-runo maalaa postapokalyptiset näkymät: ”Planeetta jäi palamaan, kytemään kallion alla / öljynsekaista vanhaa kirjoitusta maan kamaralle: / mutta lukutaitoiset: / niitä ei enää ollut.” Planeetta yrittää vielä kirjoittaa, mutta öljyä poraavat nykyihmiset eivät enää osaa lukea merkkejä. Paikoin runot tuntuvat tapahtuvan tulevaisuudessa, jolloin merkit ihmisten menneestä elosta kohoavat meren syvyyksistä. Aikamatkustajat vihjaavat, että runoissa elää monta aikaa rinnakkain. Mikään ei jää kätköön pinnan alle lopullisesti: ”kaikki löytyy kerran”.

Runojen maisemat ja paikat sijaitsevat usein lähellä. Itämeren rannat osoittautuvat niin mahdottomaksi paikaksi jäädä, että merenneidonkin on otettava pyrstö alleen ja lähdettävä kohti avomerta, matkalla voi tavata Tanskassa sukulaisia. Kun kokoelmassa myöhemmin noustaan maalle, joka palaa tuhkaksi niin että juuret katoavat, herää kysymys: pitääkö seuraavaksi paeta avaruuteen? 

Syylliset löytyvät läheltä, ja kokoelma piirtää esiin langattoman verkon tukiasemineen, tietokoneiden ruudut ja niiden äärellä ruokalähetyksiään odottavat. Muutosta ajavat puheenvuorot tukahtuvat alkuunsa, mutta lopussa amatsonit ilmestyvät valmiina kamppailemaan vastaan: ”me emme voimalla tee, / muuta kuin naisvoimalla, / emme tuhoa mutta puolustaudumme, / kilpemme riittää, kasvomme piilotamme”. 

Vesi, maa ja kuu esiintyvät runojen otsikoissa feminiinisinä, aurinko taas on maskuliininen. Mietin Ikarosta, hänen pyrkimystään kohti aurinkoa – onko hän silloin perinteisellä miehen tiellä? Tähän viitataan eräässä runossakin: ”Se Ikaroskin vain teki sen mitä oli oppinut isältään”, äiti puolestaan on ”kuolleita sanoja” eikä häntä seurata. Ei kuulosta viisaalta. Erityisen vahvasti myytti kietoutuu nykymaailmaan runossa ”Ikaroksen isä Daidalos huhuilee poikaansa”. Kirjan loppupuoliskolla Ikaros-ihmiselle kasvavat robotin siivet. Raamatun kirjoitukset ovat jaetuinta maailmanlopun kuvastoa länsimaissa, silti Ilmestyskirjan maisemat hyppäsivät eteeni aika yllättäen. Enää ei yritetä koota elollisia arkkiin: ”kun Nooa ei tule pelastamaan muoviveneellään”. 

Kotamäki kirjoittaa perinnetietoista, tyyliltään modernia runoutta. Kieli lainaa erilaisista rekistereistä, mutta leikittelee hyvin maltillisesti. Paikoin ilmaisua olisi voinut vielä tarkentaa ja viilata. Laajimmissa runoissa elementtien kuhina luo hajanaisen vaikutelman. Runsaasta kaksoispisteen käytöstä syntyy toisinaan raporttimainen tunne, mitä korostavat tutkimuskielestä muistuttavat sanat: ”meren kellarissa säilyy vesi ruumiissani, / tarkennan: veden pitoisuus ruumiissa”. Ajatus liikkuu runoissa nopeasti mielleyhtymien kautta hyppien. Tunnelma on surumielinen – luopuminen on jo tapahtunut. Viimeisissä runoissa toivon luo se, että kaikki voi ehkä joskus alkaa uudestaan. Tässäkin ajatuksessa on raamatullinen kaiku.

Olen informaatikko, kriitikko ja esseisti Helsingistä. Runoudessa minua kiinnostavat niin ruumiillisuus kuin ympäristö, ihmisten väliset suhteet kuin luonnonilmiötkin. Ajatuksella tehdyt kokeilut innostavat aina. Proosan ja runon rajoilla tapahtuvilla asioilla ja genrehybrideillä – kuten esseemäisiä elementtejä sisältävillä runoteoksilla – on sydämessäni erityinen paikka.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.