Hyvän tarinan raunioilla

Vastaanotto on antanut ymmärtää, että Anne Carsonin uusi suomennettu teos Lyhyet luennot on jotain, mikä kannattaa hankkia käsiinsä sen enempää asiaan perehtymättä. Alkuperäisteos Short Talks julkaistiin jo vuonna 1992. Kääntäjänä edelleen tuoreelle, klassikkokirjan painavuuden mielessäni saavalle teokselle on toiminut runoilija Aki Salmela.

Runoteos kritisoi tarinoiden selkeitä järjestyksiä ja käyttäytyy näennäiseksi luentosarjaksi hyvin intuitiivisesti. Carsonin runoilleen kirjoittamassa johdannossa sanotaankin: ”Aristoteles kertoo meille, että hyvässä tarinassa kaikki tapahtuu jonkin toisen asian seurauksena.” Lyhyissä luennoissa näin ei ole, vaan ilmaisu on vapaa sen kahlitsijoilta.

Välähdykset seuraavat runoissa toisiaan, aiheuttaen lukijalle välillä merkityksellisyyden tunteita ja välillä jättäen ne väliin.

Teoksen proosarunot on otsikoitu luennoiksi eri aiheista, joita keskenään yhdistää lähinnä kirjoittajansa innostus niihin. Teoksen logiikkaa näyttäisi ohjaavan ehkä alitajunta tai unet – hallitsematon mieli. Tämä rakenteellinen seikka tuo hienosti esille kaiken runollisuuden: myös luentojen, ja miksei niiden aiheidenkin. Kuten Sylvia Plathin – tuskin kukaan uskaltaa sanoa, etteikö millainen tahansa luento hänestä olisi runollinen jo itsessään. Muita mielestäni erityisiä runoja teoksessa ovat lyhyet luennot ”hänen piirrustustaidostaan”, ”Asumisesta” ja ”Nuorukaisesta yössä”.

Paras luento on kuitenkin ”Lukemisesta”. Se alkaa näin:

”Jotkut isät inhoavat lukemista, mutta vievät mielellään perheensä matkoille. Jotkut lapset inhoavat matkoja, mutta lukevat mielellään. Hassua miten usein nämä molemmat sattuvat samaan autoon.”

Runo voisi kertoa mielestäni luokkanoususta, lapsuudesta tai kaikesta sen jälkeisestä hiljaisesta ajasta autossa, valintojen mielettömyydestä, ihmisten yhteensopimattomuudesta – tai olla täysin absurdi ajatus sen jälkeen, kun on nähnyt liikennevaloissa perheen, jossa isä ajaa ja lapsi lukee.

Carson kirjoittaa tarkkaan harkittua, nyanssit esille väläyttävää kieltä, josta hahmottuu vierekkäin olemisen vaikeus ja vimma.  Kommunikaatio ja kirjoittaminen näyttäytyvät verevän todellisina. Kirjassa puhe on lasisia lauseita, maanpaossa olevat lähettävät valtavan määrän kirjeitä ja lista vähäpätöisistä asioista jää runoilijalta kesken, sillä sen kirjoittaminen on masentavaa.