Henkeäsalpaavasti olemisen ytimissä

Tuula Hämäläisen kuudes runoteos Sateenkaarikäärme lumoaa henkeäsalpaavan kauniilla kielellään, mutta ei tunnu ollenkaan helpolta kiteyttää, mitä teos käsittelee. Runot risteilevät ja kuljeskelevat häivähdyksissä, havainnoissa, muistoissa ja maisemissa poikkeuksellisella herkkävireisyydellä ja kaappaavat samalla säkeisiinsä olemisen ydintä: ”onko kirjoittaminen turhaa? on, jos hengittäminen / herääminen marraskuun kuolleista”. Modernistisina säerunoina soljuvissa teksteissä ollaan hetkien syrjällä ja samalla olennaisessa, jossakin sydänjuurista asti nousevassa ilman, että tähän tarvittaisiin juurikaan tunnesanoja − riittää, kun antautuu hengittämään havaintoa ja siitä nousevaa ajatusta: ”puut kasvavat yhä sade tavoittaa missä tahansa”. Runot eivät sorru pateettisuuteen, mutta niistä kirjoittaessa pateettisuutta on vaikea välttää, sillä lukiessa rintalastan alla läikkyy.

Hämäläisen kirja ei istu tyypillisen luontorunouden kategoriaan, mutta runojen tapa sanoittaa ympäristöjä osoittaa poikkeuksellista herkkyyttä ja valppautta elonkehällemme, jonka mykistävät yksityiskohdat ovat aina edessämme, jos vain pidämme silmämme auki. Maisemissa lomittuvat erilaiset elementit, mutta se, mitä pidämme luontona, elää kielessä kaikkein voimallisimpana: ”taivasta hipova hiekkatie, puut tummina jättimäisinä / koruina humisevat latvat / takorautaisen portin takana / tummatakkiset kuuset terävälatvaiset suorat”. Runot vilisevät sykähdyttäviä metaforisia ilmauksia, kuten ”kesäyön sakea hengitys” tai ”maapallon kylki”, joissa luontoa koskeva kuvallisuus on vahvan antropomorfista. Tämä ei kuitenkaan näyttäydy naiivina tai häiritsevänä vaan korostaa puhujan intensiivistä ja emotionaalista suhdetta ympäristöönsä. Siitä on lupa puhua kuin ihmisestä, sillä sille kuuluu yhtä suuri arvo kuin meille, joihin olemme tottuneet viittaamaan inhimillisin käsittein. Tällainen luontokeskeinen eetos rakentuu runoihin vähäeleisin mutta vahvoin säkein: ”sataa lunta / hiljaa / hiljaa kuin pyhästi // ei ainuttakaan autoa rikkomassa taivaallista toimitusta”.

Runoissa välkähtelevät myös elämän sattumanvaraisuus ja toisaalta mahdollisuudet, joita kaikissa hetkissä kytee: ”ihmeen ja sattuman seasta sinä työnnyit / näit maailman kynttilän valossa”. Olemisemme hauras jalusta tehdään näkyväksi, mutta ihmeen tuntu, tähtien loisto, kulkee silti viimeiseen asti mukana: ”ajatuksia kipusi että ohjus on jo matkalla / vain hetki / ja tämä suojaton talo / tähtien kimmellys ja koko maailma hajoaa”. Poistuminen ja luopuminen kuuluvat runojen kuvaamiin liikkeisiin, mutta niistäkin on lupa puhua kauniisti, sillä ne ovat erottamaton osa sitä, mistä kaikki rakentuu: ”sydämen aalto liplattaa näytöllä / vasemmalta oikealle kohti pakenevaa rantaa / noin puut liukuvat hämärään / noin vesi valuu / pois”. Säkeiden hengittävä asettelu sivuilla korostaa sanotun merkitystä.

Sateenkaarikäärmeessä ei ole kaunokirjallisten keinojensa puolesta mitään erityisen innovatiivista tai poikkeavaa, mutta teos pääsee olemisen nyansseihin ja niiden kielentämiseen siinä määrin vavahduttavasti kiinni, että minulle se edustaa nykyrunoutta kirkkaimmillaan. Sen luettuaan on täynnä kiitollisuutta siitä, että kielellä voi tehdä tällaista – ja että meillä lukijoilla on pääsy tällaisen äärelle.