Hauraankirjavasta elämästä kanallisesti ja lumoavasti

Tiina Poutasen kolmannen runoteoksen Kanakuoron omaleimaisen, kuulaan ja välillä nonsensisenkin kielen kyllästämät tekstit virittävät ajatuksia elämänmuotojen moneuteen ja haurauteen, jolle maan olennot lajirajoista riippumatta ovat alttiita. Runojen luontokulttuureissa vilahtelee lintuja ja inhimillisyyksiä, myös esimerkiksi olutta rakastava olavi, jonka nimi tosiaan kirjoitetaan pienellä o:lla. Maanläheisen ja maagisen sekoittuminen lumoaa, mutta selvärajaisten tulkintojen sijaan lukija joutuu usein jäämään ihastuneen kummastuksen tilaan: ”alkuvalon vaakaraidoissa kimaltaa hiusputous, jossa pesii sepelkyyhkyjä, lintujen nuhteeton koko saa tilan jatkumaan yli laitojen, ikään kuin se loiskuisi, ladon sisäpuoli keinahtelee siivet aukeavat”.

Kirjan nimi ja sen alaotsikko ”Tragedia kahdessa näytöksessä” asemoivat odottamaan teokselta eläineettistä tematiikkaa, ja sellaista runoista kohoaakin, mutta ei yksikantaisen julistavassa muodossa. Avoimimmillaan eläineetos on kirjaa halkovissa, muuta tekstiä suuremmalla fontilla ladotuissa toteamuksissa. Niissä siteerataan esimerkiksi utilitaristifilosofi Jeremy Benthamia, jonka tunnetun lausahduksen mukaan eläinten kyky kärsiä ja tuntea perustelee niiden moraalista kohtelua. Tulkinnallisesti moniin suuntiin aukeava kirja muistuttaa, kuinka kirjaviin käytänteisiin eläimet on kulttuurissamme nivottu: ”lanka on usein lammasta”.  Kiteytys ”Eläimet ovat hyvin epäyhtenäinen joukko” puolestaan osoittaa, miten mieletön termi ”eläin” oikeastaan on. Se niputtaa valtavan määrän erilaisia olentoja saman käsitteen alle ja osaltaan ruokkii ihmisen erityisasemaa. Poutasen runoissa kanallisuus ja ihmisyys lomittuvat, mikä muistuttaa, että todellisuudessa ihminen on tietysti eläin siinä missä kanakin ja kana vähintään yhtä merkittävä ja ihmeellinen elämänmuoto kuin ihminenkin.

Poutasen kirja kanallisuuksineen johdattelee villeihinkin, ympäristöfilosofisista näkökulmista pontta saaviin ajatusleikkeihin. Oikeastaan voisimme yhtä hyvin kutsua meitä kaikkia kanoiksi, sillä taksonomiset lajinimet ovat lopulta ihmisen luoma konstruktio, vain yksi tapa jäsentää maailmaan olevia. Kenties erottelevien lajinimien sijasta olisi mielekkäämpää hahmottaa eri elämänmuodot jatkumolla, rikkaana ja soraäänisenä kuorona, jossa kuuluisi sekä linnullisia että ihmismäisiä piirteitä.