Esseistisen runokielen läpi liukuu ruumis
Taneli Viljasen kuudes teos etenee esseen ja runon keinoin. Välillä elementit yhdistyvät esseeproosarunoksi. Pimeän kuun vaikuttavimmat jaksot tarjoavat hienoja esimerkkejä muotojen hybridisistä kudelmista: ”– – tämä teksti tarkoittaa jotain muuta, ikään kuin joku muu äkkiä puhuisi, ehkä se olet sinä, kuinka romanttinen ajatus, mitä sinä haluaisit sanoa, tässä, tämän ruumiin sisällä”.
Mitä teos sanoo? Kuuntelen tekstin ääniä ja yritän sisäistää.
Runon puhuja etsii jotain konkreettista mutta hankalasti tavoitettavaa, joka ympäröi tai kiertää ajatusta kuin kuu. ”Yksikään käsi ei lepää kuun pinnalla.” Etsinnän kohde on vielä pimeä: paljaalle silmälle näkymätön, katveessa tai syvässä varjossa.
Huomaan astuvani mukaan tekstiin. Kieli kulkee läpi ruumiin. Vai kulkeeko ruumis kielen läpi? Viljasen teksteissä toteutuvat molemmat suunnat.
Sumu ympäröi puhujaa, jonka sisällä kuitenkin tapahtuu liikettä, kuten kasvua ja murtumia. Kuun ei tarvitse pysyä loputtomiin pimeänä: ”tänään värit ritisevät huulilla”.
Puhuja sanoo, että ihmisten yhteisössä eläminen on sietämätöntä, sillä automaatio ja kulttuuriset refleksit vaikuttavat siihen, miten kieli kuljettaa ajattelua. Mitä tämä tarkoittaa kirjoittamiselle? Kirjoituksen taustalla sykkii erilaisia voimia, kuten vastustus ja antautuminen, jotka eivät välttämättä ole vastakohtia, vaikka siltä ensikatsomalta vaikuttaisi – puhuja näkee niiden ruokkivan ja rakentavan toisiaan.
Verbien käytössä jotain uutta herää: versoo, puhkeaa, tihkuu. Liukuminen toistuu eri muodoissaan. Pysyvintä on liike.
Normien vaikutukselta on silti vaikea päästä pakoon. “Kategorioiden ulkopuolella on kammottavaa olla”, kirjoittaa Niina Holm kritiikissään Pimeästä kuusta (Nuori Voima 2/2023). Sekin kokemus on kirjoitettava esiin.
Ajattelujärjestelmiemme ja kielemme ulkopuolinen on vierasta, ja juuri sellaisena sitä on kunnioitettava. Onko helppoa aina kunnioittaa vierasta ja tuntematonta? Uskon, että monille ei. Pitääkö sitä silti edellyttää? Ajattelen, että uteliaisuus on yksi elämän olennaisimpia piirteitä. Jos uteliaisuus loppuu, odottaa pysähtyminen, romahdus sisäänpäin kohti pistettä, jossa kaikki lopulta häviää – kuin eräänlainen loppuräjähdys. Uteliaisuus on totutun suhtautumistavan ulkopuolelle katsomista. Tarkempi tutkiminen on kunnioittamista.
Viljasen kirjoitus on uteliasta ja tarkentaa aisteja yhä uudelleen, vaikka maisema näyttää sumuiselta ja elävät olennot aaveilta. Liike alkaa tuntua. Elämä kulkee tekstin läpi.
Upean Varjoja, usvaa -esseeteoksensa maisemaan kanavoimassa virrassa Viljanen kirjoittaa Pimeässä kuussakin muunsukupuolisuudesta, ei-binäärisestä. Sukupuolikokemus, jolle etsitään vielä maailmassa kieltä, avautuu kirjassa tuntemisen ja ruumiissa olemisen tavaksi, joka on liukuva – ja todellinen. Viljasen uusimmat teokset tuovat kotimaisen kirjallisuuden kentälle lisää hybriditekstin keinoja, joissa yhdistyvät teoria, ajattelu ja kokeileva poetiikka.
Lukijaa haastetaan koettelemaan ajatteluaan ja antautumaan. Ruumis sisältää antiruumiin, tarina antitarinan.
Äänet liukuvat sisään.
Kommentit kritiikkiin