Avaruusbussi kulkee uudissanoilla

Virpi Alasen Lento kutsuu lukijan avaruusmatkalle kiitävien tapahtumien ja rikkonaisten maisemien läpi. Teos on alaotsikon mukaan scifirunoelma, ja se luotaa aikamme katastrofeja yllättävästä näkökulmasta:  ”Dystopia on nyt muotia kuussa / depressionturkoosi laguuni, / ihana, öljyinen sukeltajansuu, / rikkinäisin lasisilmin katsomme kiehtovaa pirstaleista muovia.” Synkät kuvat törmäävät runossa matkailumainonnan innostuneeseen sävyyn. Hävitystä ihastelevat katsojat ovat romua itsekin. 

Lennon osastot noudattavat kronologiaa. Avausrunon jälkeen alkaa ”Ensimmäinen hetki” ja teos päättyy ”Seitsemänteen hetkeen”. Hiukan mutkia suoristaen voi sanoa, että kaikki osastot koostuvat kolmeen säkeistöön jaetuista runoista. Siirtymät osastosta toiseen ovat hienovaraisia myös sisällöllisesti. Lento on hallittu kokonaisuus, vaikka minun on vaikea päättää kutsuisinko sitä avaruusmatkaksi, vinksahtaneeksi radioksi vai keinoälyksi, joka puhuu kaikkea teosmieleen ohjelmoitua. 

Säkeissä tapahtuu paljon yhtä aikaa: ”sydämessäni jotain untavikaa / keraamista virkkeen katkua”. Unet ponnahtelevat vikojen ja untuvikkojen rinnalle, virkkeet virkeyden ja virheiden eteen lukijan tajunnassa. Säe multitaskaa ja kiihdyttää pulssia. Teoksen kielen rekisteri vaihtelee slangin, vierassanojen ja nonsensen kautta kauniisiin kuviin, joissa lukijan eteen avautuvat esimerkiksi ”tähtien hiekkaiset vadelmat”. Lennon kieli herkistää kuuntelemaan, millaisia mielikuvia äänteet itsessään kantavat ja millaisista vihjeistä merkitys rakentuu kirjoituksessa.

Lento ei ole yhtä optimistinen kuin Alasen viimeisimmät teokset, mutta vilkkaasti vaihtuvat kuvat ja hypyt tunnelmasta toiseen tekevät siitä energisen. Teoksessa on myös kapinallisuutta, se naureskelee aikojemme synkkyydelle ja julkiselle keskustelulle: ”Joko menee depressiovetesi / kiemurtavatko jo traumakotelot”. Voi myös tulkita, että Lento visio tulevaisuutta, jossa depressio ja tuho ovat elämän keskeistä sisältöä, jotakin yhtä odotettua kuin lapsen syntymä.

Teos on kokemuksena melko työläs, uudissanat ja kuvien tulva rasittavat kuvittelulihasta. Lepoa lukija saa etenkin osastojen mottorunojen äärellä. Ehkä Lennon kyytiin kannattaa asettua kuin pitkän matkan avaruusbussiin. Ikkunasta voi katsella maisemia vuoroin ajatuksiin vaipuneena, vuoroin innostuen jostakin ohi vilistävästä olennosta.