Arkisen ja suurellisen törmääminen surrealistisissa runoissa
Teemu Helteen seitsemäs runokokoelma Kuu näyttää kirjaimensa (2023) yhdistelee arkisia ja koko ihmiskuntaa koskevia teemoja. Kokoelma kuvaa esimerkiksi (työ)uupumusta, monenlaista pahoinvointia, sotaa sekä kansallista identiteettiä. Yhteiskunnallisuuden rinnalla kulkevat aiheista tunnetuimmat: rakkaus ja kuolema. Helteen tuotantoon liittyy keskeisesti kantaaottavuus, ja häneltä aiemmin ilmestynyt Vastuu-runotrilogia (ntamo, 2009–2010) käsittelee esimerkiksi ilmastoa, tuhoa ja vähäosaisten asemaa yhteiskunnassa.
Uuden kokoelman tapa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin teemoihin hyödyntää surrealismia ja intertekstuaalisuutta. Kuu näyttää kirjaimensa koostuu kuudesta osastosta, joista kaksi viimeistä ovat nimettyjä: “Oi maamme” ja “Kiovanpuisto”. “Oi maamme” käsittelee suomalaista identiteettiä lainaamalla esimerkiksi tunnettua laululyriikkaa ja muita joidenkin sukupolvien jakamia muistoja: “Suomi on Harri Holkeri juomassa kahvia. / Paavo Väyrynen kopiokoneessa / kopioimassa itseään.” Intertekstuaalisuutta ilmentävät myös viittaukset toisiin runoilijoihin, historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, kuten poliittisesti aktiiviseen shakinpelaajaan Garri Kasparoviin.
Surrealismi typistetään usein alitajuisen ja unimaailman taiteeksi, mutta se sisältää toki paljon muutakin. Surrealistisessa runoudessa voivat korostua esimerkiksi voimakkaat runokuvat ja automaattikirjoitus, jolloin alitajuntaan ilmestyvät asiat tuodaan osaksi runoutta. Kuu näyttää kirjaimensa hyödyntää runokuvia, joissa usein jokin yksityiskohta tuntuu epäodotuksenmukaiselta suhteessa runon tilanteeseen tai ympäristöön: “Silloin eteesi juoksi pieni // khakiasuinen koira sydvest päässään. /– –/ Koira tiputti jalkojesi juureen entisen elämäsi luun, / ennen kuin alkoi kuopia raunioitasi”. Monimerkityksellisyys haastaa, mutta parhaimmillaan realismista irtautuminen kääntää huomion marginaaliin – tai kuten runossa “Ravintoketju”, jossa näkökulma siirtyy pieneen etanaan.
Kokoelma luottaa suuriin kertomuksiin. Runo “Via Dolorosa” kertoo tarinan Jeesuksesta ristillä humoristisesti: “Hän halusi jatkaa matkaa; / viimeinen ehtoollinen oli venähtänyt, päätä kivisti.” Runoissa on paljon maskuliinisia aihelmia, kuten kylmä sota, shakki, suuret runoilijat ja alkoholi. Jää hieman epäselväksi, kommentoiko kokoelma mieskeskeisyyttä kriittisesti vai onko tällaisten elementtien korostuminen sisäistettyä esimerkiksi surrealismin perinteestä. Joka tapauksessa maskuliinisuuden normia rikkova kuvasto loistaa poissaolollaan: listamaisesti rakentuvassa osastossa “Oi maamme” muita kuin mieshenkilöitä mainitaan vain muutama. Myös eläinten inhimillistäminen tuntuu minusta tylpältä tehokeinolta: “Vapauden teemaa pohtiva pantteri, joka on syönyt / Rilken suruunsa”. Siksi kokoelman yhteiskunnallisuus tuntuu paikoin kyyniseltä ja itseensä sulkeutuneelta sen sijaan, että runoissa tehdyt oivallukset kutsuisivat ajattelemaan ilmiöitä tuoreesta näkökulmasta.
Pisteliään huumorin seasta nousee myös vilpittömiä ja koskettavia runoja. Runossa “Bukarest” osoitetaan solidaarisuutta romanialaiselle runoilijalle Mircea Dinesculle, jonka tuotantoa kommunistinen puolue on aikaisemmin sensuroinut. Runo onnistuu ilmaisemaan ajatuksia sodasta tarkasti ja haikeasti: “Käsimatkatavarat mahtuvat / nyrkkeihin, elämä lompakon kyljestä irtoavaan tarrakuvaan”. Myös kokoelman viimeinen osasto “Kiovanpuisto” (joka on puisto Tampereella) yltää minimalistisemmassa ilmaisussaan uudenlaisiin tunnerekistereihin. Kokoelmaa hallitseva synkkyys ei ole kokonaan väistynyt, mutta vähäeleisyydessä on jotain puhdistavaa: “Keuhkoista kuuluu vielä / puiden huminaa. / Olen onnekas, hyväluontoinen.”
Kommentit kritiikkiin