Hiottuja hankaumia

Laura Hervan esikoisteos pinnat. hankaumat on esimerkki kaleidoskooppimaisesta runoteoksesta, joka haastaa lukijansa miettimään lukiessa sotkeutumisen ja ryhmittymisen poetiikkoja. Se ottaa lähtökohdaksi pinnat, jotka tarkoittavat kirjassa yhtäältä jotakin, mitä läpäistä ja toisaalta jotakin, mitä pitkin liikkua. pinnat. hankaumat on siten loistava esimerkki siitä, miten runon merkitys ei ole tekstipinnan alla, syvyydessä, vaan runon tuntumat ja tunnistamisen kokemukset tapahtuvat sanojen väleissä ja niiden keskinäisessä kuhinassa. 

pinnat. hankaumat luotaa yhteiskunnan ja kehon välisiä sotkuisia suhteita. Sen sanatasolla esiintyy paljon ihmisen anatomiaan liittyviä sanoja, useimmiten näyttämässä ruumiin vierautta. “Varovasti liikuttelet sormiasi, yrität kuumeisesti pohtia miten päin kätesi asettuvat. // Lapsena ihmettelit että juuri tämä nimi on omasi.” Eräässä osastossa keskitytään Aristoteleen runousopin käsitteiden, kuten hamartia ja anagnorisis, tuottamien assosiaatioiden sanallistamiseen. Hamartia tarkoittaa kohtalokasta virhettä, joka on tehty hyvin tarkoitusperin, ja anagnorisis totuuden hetkeä, jolloin tietämättömyys muuttuu tiedoksi. Nämä opit saavat Hervan käsittelyssä kurittomia lisämerkityksiä. Hankauma assosioituu Hervan sanastossa myös kulumaan, ja runoteos tuntuukin raaputtavan kerroksia kerrosten perään. “Tiedetään että kognitiivinen kapasiteetti / kärsii kosketuksen puutteesta, ja siksi iho on messu.”

Runoteos jakaantuu selkeästi numeroituun viiteen osastoon, mutta suurin osa runoista on tyylillisesti melko samanlaisia, kaikki vapaassa mitassa. Runon keinoina käytetään toisinaan numeroituja listoja, jotka sortteeraavat lihallisia kokemuksia, mutta eivät tuota hierarkioita. Runon typografiassa erottuu aukkoisuutta, ja säkeet järjestyvät sivun koko laajuudelle, ja toisinaan puolivallattomat pisteet keskeyttävät säkeen. Teoksessa lihallinen keho sekoittuu teknologioihin ja kulttuurisiin kielipeleihin, ja siten se tuo mieleen tietyt V.S. Luoma-ahon teokset.

Runokieli ei valjastu jäljittelyn välineeksi, vaan se itse tuottaa muuntumia ja omaa todellisuuttaan. Teos tuntuukin, mahdollisesti Aristotelesta kiusatakseen, palaavan silloin tällöin pohtimaan kielen olemusta: “jäljittely on muodon osumista kulumiin, läpikotaisuus kuin lasin muuntosuhteet.” Kielen ja kehon suhde näyttäytyy myös seuraavassa säkeessä “ja yhä minä opettelen tätä lihaa omakseni.” Teoksen kautta jähmeät olemisen mallit saavat kyytiä – tilaa ja omuutta. Kun luen kirjaa, oma sisäinen puheeni voimistuu ja huomaan tarkkaavani kehoni ääripisteiden suhdetta ilmastointilaitteiden hurinaan, kuin jokin runossa terävöittäisi sitä, miten koen maailmaa juuri nyt.  pinnat. hankaumat on siten vimmaisesti lukijansa kanssa keskusteleva teos, ja haastaa lukijan kokemaan likaa ja häiriötä, ja niiden seasta puskevaa tilaa, jopa pyhänkaltaista valoisuutta.