Maan muisti ja kurkien varjot

Muistitietoa tutkineen sodankyläläisrunoilija Uni Ojuvan Onhan sentään linnut ankkuroituu väkevästi Keski-Lapin menneisiin vuosisatoihin ja aapasoisiin tunturimaisemiin. Historian sivulehdillä tavataan hävittäjiä ja häviäjiä, mutta myös sammumattomia toiveita, taianomaisia kaskuja ja lintujen ikuinen paluu. Kuulaskielisen teoksen asettelu on yhtä harvaa kuin kuvaamansa alueen asutus, jossa ”metsä piilottaa ihmiset toisiltaan / kuin he kaikki olisivat yksin”.

Teoksen rakenne on erityisen onnistunut: löyhän tarinalliset osastot keskustelevat keskenään, mutta myös luovat toisistaan poikkeavia ja vaikuttavia impressioita. Ensimmäisen osaston tulivuori viitannee Sodankylän Saattasvaaraan, maaperässä säilyneeseen entiseen keilatulivuoreen. Luontokuvissa näkyy muinaisia kerrostumia ja vereviä yksityiskohtia ilman kuluneinta pohjoisen karun kauneuden romantisointia. Jääkauden kuje kirjoittaa merkkinsä kiveen ja ”rakka on pakkasen kouraisu kalliossa”.

Toinen osasto, ”Joki”, keskittyy Ruotsin vallan aikaan. Virta kuljettaa alueelle vallanhaluisia asukkaita ja joukkoliikkeitä. Runot käsittelevät mielenkiintoisesti myös lapinveroa. Käsite tarkoittaa yhtäältä lappalaisten vuosituhansia jatkunutta sortoa ja riistoa ja toisaalta Ruotsin valtakunnan 1600-luvulla antamaa viidentoista vuoden verohelpotusta Lapin uudisasukkaille. Runojen nimettömälle kuninkaalle alue ei ole muuta kuin vähäpätöistä paperia, jota hän hypistelee hajamielisesti kuin jalokivikoristeista nuuskarasiaansa. Kylissä lapset kasvavat ”kantamaan kaikki pelot, / pellotkin”.

Jani Saxell kutsuu Helsingin Sanomien (2.9.2023) arviossaan Ojuvan teosta osuvasti ”vastahistoriankirjoitukseksi” ja nostaa esille pohjoisen merkkihenkilöiden tarinalliset muotokuvat. Esimerkiksi saamenkielisiä joikuja koonnut runoilija ja pappi Olaus Sirma (1655–1719) on teoksessa ”jumalan rakkari” ja ”tuntemattoman eläimen pesä”. Nämä kiehtovat sirpaleet limittyvät muinaisuskon ja lähetyssaarnaajien ”raippamännyllä” istuttaman kristinuskon yhteentörmäyksiin. 

Omassa lukukokemuksessani korostuvat naisten ja lasten unohdetut kokemukset. Ojuvan usein elliptiset runot jättävät jäljelle vain olennaisen. Teoksessa nähdään paljon metsäisiä unia, jotka tarjoavat turvapaikkoja ja ylisukupolvisen yhteyden: ”paeta potkukelkalla / suksilla, reessä oman hevosen kanssa / joskus on vain unien suoja”. Unen lisäksi myös iho edustaa muistia, sen haurautta ja sitkeyttä: ”kosto, pelote, jumalan viha / ja niin ohut iho”.

Viimeisissä osastoissa viivähdetään viime vuosisadan työväentalojen uudessa toimeliaisuudessa ja tilavammissa ”asutustiloissa”. Entisten jänkien varrella nähdään ”tulevasta pulleita” lapsia. Pilvet, vesistöt ja puut säilyttävät silmänsä; maa muistaa siellä kerran kulkeneen aina. Kokoavuuteen pyrkivissä säkeissä kokoelman ote höltyy hetkittäin turhan yleistasoiseksi – äitelyyteen asti: ”raunio sisältää unohduksen ja muiston / tässä ne ovat, sisarukset / käsi kädessä pihamaalla”.

Mutta linnut? Esimerkiksi mustien, kurkia muistuttavien lintuparvien kuvat levittyvät pitkin kokoelmaa omille sivuilleen, luovat katkoksia, avaruutta ja lohdullista jatkuvuutta. Kurjet pysyvät yhdessä, kuten ”jotkut asiat ovat aina”. Tai ehkäpä kuvissa lentävät lintujen varjot, jotka erään runon puhuja näkee vielä luomiensakin läpi. 

Onhan sentään linnut kirjoittaa Keski-Lapin ja erityisesti saamelaisten tunnehistoriaa tavalla, johon vain runous pystyy.