Hyökyaalto karikossa

Keskiyläsaksan kielellä 1200-luvulla kirjoitettua Nibelungeinlaulua pidetään modernin Saksan kansalliseepoksena. Teos kaivettiin unholan vierestä esiin parisataa vuotta sitten, ja se oli kovinta huutoa esimerkiksi kansallissosialistien keskuudessa. Eeppisen runoelman juonikuvioita voisi pääpiirteiltään luonnehtia näillä Laulun ”Kuudennen seikkailun” säkeillä: “Hän merten taakse lähtee ja hakee neidon kotiin! / Unelman tämän tähden jouduttiin sitten suuriin sotiin.” Teoksessa riittää matkoja, impiä, kostonhimoa ja taisteluita, mutta kerronnan tahti ei vedä vertoja esimerkiksi Iliaalle, johon teosta Saksan nationalistisen heräämisen aikoihin usein verrattiin. Matkat taittuvat runoelmassa usein yhdessä tai kahdessa säkeessä, ja sota saattaa puhjeta ja ratketa samalla kirjan sivulla. Ajalla on eepoksessa erityinen, ihmissuhteita korostava rytmi. Se hidastuu ja nopeutuu oikukkaasti, ja asettuu usein kääntäjääkin vastaan. 

Niebelungeinlaulun ensimmäinen suomennos ilmestyi vuonna 1934. Runoilija Toivo Lyyn lopputulos noudattaa aikansa ihanteita, joten uudella vuosisadalla uusi yritys olikin ehkä jo paikallaan. Tehtävään tarttui monitaituri Osmo Pekonen (1960–2022), joka tunnettiin entuudestaan muun muassa muinaisenglantilaisen Beowulf-sankarirunon kääntäjänä.

Pekosen lähtökohtana tuntuu olevan yleistajuinen ja tarkka mittaan kääntäminen. Nibelungeinlaulun vahvuus on sen mitan itsepintaisuus, jonka lisäksi käännös- ja alkuperäisteksti vastaavat toisiaan yllättävän läheisesti säetasolla. Teoksen esipuhe kuvaa säännöllisen mitan nostattavan ”eeppisen hyökyaallon, joka toivoaksemme tempaa lukijan mukaansa.” Lukiessani tunsin ajoittain ratsastavani aallonharjalla, mutta koko eepoksen läpi mitta ei kannattele. Yksityiskohtien tasolla Pekosen käännösjäljessä on ehkä hieman liikaa matematiikkaa ja harkintaa. Mitalle tehdyt myönnytykset vaikuttavat sisältöön näkyvästi mutta eivät kohtalokkaasti.

Aloitteleville kirjailijoille suositellaan usein näyttämään asioita kertomisen sijaan. Nibelungeinlaulu tekee monesti molempia. Ensin se kertoo julistavasti asian olevan tietyllä tavalla, minkä jälkeen se vielä nopeasti näyttää tapahtuman – tai toisin päin, kuten tässä säkeistöjen taitekohdassa: ”’Otatko ylkämiehen, ken rinnallasi aina pysyy?’ // Neitoa ujostuttaa, vapisee nuori nainen. / Alankomaiden prinssin sankaruus ylimainen / vie voiton kainoudesta, antautuu kaunokainen. / Myös Sigfried vannoo valat, näin vahvistetaan kihlajainen.”

Muotoilu ei ole itsessään huono. Onhan vastaava toisteisuus monelle eeppiselle runoelmalle jopa tyypillistä. Nibelungeinlaulussa toistoa ei käytetä yhtä johdonmukaisesti kuin esimerkiksi Kalevalassa. Jos kosinnasta kihloihin etenevän säkeistön loppukaneettia edeltäisi pitkä hääkohtaus, olisi kertaus helposti tulkittavissa tarkoitukselliseksi tehostuskeinoksi. Nibelungeinlaulussa neito kuitenkin ensin kainostelee, sitten suostuu naimaan kosijansa ja käy vielä läpi hääseremonian vain kahdeksassa säkeessä, joiden kiivas tahti itsessään korostaa tapahtumia vailla tarvetta retoriseen toistoon. Eikä kyseessä ole liioin siirtymä aiheesta toiseen, sillä heti seuraava säkeistö alkaa kertaavalla paluulla edellisten rivien seremoniaan: ”Avioliiton lupaus kun vannottu on ylin”.

Esimerkiksi Karl Simrockin käännöksessä nykysaksaan summaava toteaumus pysyy visusti yhdessä säkeessä, joka ennemmin sitoo säkeistöt yhteen kuin toistaa jo kertaalleen painotetun.

Nibelungeinlaulussa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että jokainen kääntäjän tekemä turha lisäys tai toisto saattaa tuntua yhtä pitkältä kuin merimatka Islannin jäämaille. Pienilläkin asioilla on valtava merkitys kerronnan saadessa tuulta purjeisiin. Pekosen käännöksessä hevoset nousevat arvoon arvaamattomaan, kun Brünhilden luokse saapuvan retkikunnan ratsujen riisuminen hidastaa kerrontaa: ”riisumaan ratsukoita valjaista käydään vapaammiksi”. Simrockin kaksi yksityiskohtaa puolestaan kuljettavat tarinaa dynaamisemmin eteenpäin: ”Heidän hevosensa vietiin pois ja kilvet otettiin heidän käsistään.”

Sisällöllisten ja kerronnallisten yksityiskohtien tuottamat ongelmat johtuvat epäilemättä enimmäkseen tarpeesta löytää tarkkaan mittaan oikeita sanoja ja lauseenrakenteita. Yksittäiset mitalle tehdyt myönnytykset eivät välttämättä itsessään pistä silmään, mutta ne korostuvat helposti, kun kyseenalaisia valintoja on useampi samassa säkeessä. Esimerkiksi: ”Suutahti jättiläinen kuullessaan moisen uhon, uhman.” Toisaalla Pekonen kuvaa vastaavasti sankari Sigfriediä säkeistön lopussa: ”[…] mies urhollinen, valpas, vakaa.” Adjektiivien lista lauseen lopussa hiertää hiukan, mutta vasta kun kyse on merkitykseltään niin läheisistä sanoista kuin ”uho” ja ”uhma” – tai jopa mahdollisesta synonyymistä, kuten säkeessä ”Burgundi jääköön taakse, myös voitte jättää surun, huolen” – on niiden molempien käyttöä yhdessä vaikea oikeuttaa muulla kuin mitan asettamilla vaatimuksilla.

Sitten on tietenkin lauseiden rakenne. Suomen kielen sanajärjestys on verrattain vapaa, mutta silläkin on rajansa. Esimerkiksi säe ”Kriemhilde Tullnin tavat oudoiksi hiukan näki” (240) on vielä ymmärrettävä, mutta ilmaisutapa ei ole paras mahdollinen. 

Riimirunossa on yös se ongelma, että säkeessä kääntäjälle suurinta päänvaivaa tuottava sana saa juuri rivin lopussa erityistä painoarvoa. Kun Pekonen kääntää ”Asusta immen vielä lisätä täytyy kyllä” (97), ei hampaankoloon jää ainoastaan sanajärjestys, vaan myös säkeen päättävä, mitätön ”kyllä”. Täytesanat kuten “perin” tai sisällyksettömänä vahvistuksena käytetty ”kyllä” ovat lähes aina huonoja säkeen lopetuksia, eivät ainoastaan eepoksen erityispainoa saavassa viimeisessä säkeistössä, jonka lopetuksen heikoista riimeistä kustannustoimittaja Alice Martin alkusanoissaan kertoo huomauttaneensa Pekoselle. 

Moitittavat yksityiskohdat pistävät silmään, mutta niiden rinnalle nousevat paikoin mittaa palvelevat hassut yhdyssanat, kuten ”juhlaeines”, jotka saattavat parhaimmillaan muistuttaa saksallekin tyypillisistä yhdistelmäsanoista. 

Kokonaisuus vakuuttaa yksittäisistä ongelmakohdista huolimatta, ja pyrkimys kääntää alkuperäistekstiäkin säännöllisempään mittaan on itsessään kiehtova. Pienet ja harvaan sirotellut ongelmakohdat hukkuvat eepoksen runsauteen. Rytmi vie mennessään, ja karikoistaan huolimatta Pekosen Nibelungeinlaulu seilaa ylväästi perille.