Vitsirunous korostuu latvialaisessa miesantologiassa

Latvialainen runous elää pienimuotoista kultakautta – ainakin Suomessa. Balttimaan runoutta on suomennettu viime aikoina poikkeuksellisen paljon. Kiitos kuuluu kääntäjä Mirja Hovilalle ja tämän Paperiporo-kustantamolle, joka on julkaissut muun muassa modernismin edelläkävijän Aleksanders Çaksin ja Ruotsiin emigroituneen Juris Kronbergsin runoutta. 

Tällä kertaa on vuorossa nykyrunouden antologia, jonka runoilijat ovat syntyneet 1950–90-luvuilla. Mukana on viisi miesrunoilijaa ja ”bonusmiehenä” Henriks Eliass Zēgners (s. 1995), jolta porukan nuorimpana on käännetty muita vähemmän runoja. Aivan täysin tuntemattomia eivät valikoiman miehet ole, sillä Eduards Aivarsia (s. 1956), Kārlis Vērdiņšiä (s. 1979) ja Arvis Vigulsia (s. 1987) on julkaistu aiemmissa latvialaisen runouden antologioissa. 

Kaikki kuusi runoilijaa ovat aloittaneet uransa joko perestroikan aikana tai Latvian itsenäistymisen jälkeen. Valikoiman läpi kulkee useitakin punaisia lankoja. Runojen kuvasto ammentaa tyypillisesti arjesta ja sen vaatimattomista puitteista. Kārlis Vērdiņšin runo kuvaa epäsuhtaa kulutusyhteiskunnan luomien halujen ja latvialaisten arkitodellisuuden välillä: ”Televisiossa sulatetaan voita, paistetaan etanoita, pilkotaan perunoita. Olisipa meillä uuni, mitä kaikkea me voitaisiinkaan paistaa!”

Maan menneisyys on läsnä välillä suorana neuvostoaikojen satiirina, mutta vielä useammat runot käsittelevät unohdusta ja virallisen historiankirjoituksen katvealueita. Arvis Vigulsin runossa kysytään, ”miten monta kertaa voi pestä kankaan, ennen kuin se alkaa hajota?” Jānis Elsbergsin (s. 1969) runoissa taas kuvataan, miten Riian kaupunkikuvasta on häivytetty juutalaisväestön historia: poltetun synagogan paikalle on rakennettu valintamyymälä. 

Muodon puolella runoilijoita yhdistävät ainakin proosarunot ja mitallisuus. Latviankielisiä proosarunoja tunnetaan jo 1800-luvulta, ja Kārlis Vērdiņš on tehnyt aiheesta väitöskirjansa. Mitallisuus ja siihen liittyvän käsityötaidon arvostaminen puolestaan ovat venäläisen runouden vaikutusta. Tässä on selvä ero suomenkieliseen runouteen: meillä mitallinen runous kuoli lähes sukupuuttoon modernismin myötä. Valikoiman mitalliset runot on myös suomennettu onnistuneesti mittaan.

Latvialainen nykyrunous on antologian perusteella myös silminpistävän humoristista ja tarinallista. Huomattavan suuri osa valikoimasta koostuu erilaisista anekdooteista ja vitsirunoista. Esimerkiksi Eduards Aivars leikittelee runojen otsikoilla, jotka ovat pidempiä kuin itse runot: ”Runo siitä huolesta, että taskussani, vaikkakin suljettuna, on matkapuhelin, ja vaikkei se ole päälläkään, se on silti kuin pommi, ja pelkään räjäyttäväni tai pysäyttäväni näyttelijöiden sydämet”.

En tiedä, mikä merkitys runojen esittämisellä on latvialaisessa runokulttuurissa, mutta Suomessa tarinallisuus ja punch linet ovat tyypillisiä nimenomaan lavarunoudelle. Herkän lyyristä, elegistä tai mietiskelevää runoutta valikoimassa on yllättävän vähän. Toisaalta tarvitsee vain lukea Aleksanders Çaksia ja Juris Kronbergsia huomatakseen, että huumorilla on latvialaisessa runoudessa pitkät perinteet. 

Antologian vakavimmat äänenpainot tulevat, kiinnostavaa kyllä, nuoremman polven runoilijoilta. Duunaritaustaisena runoilijana huomiota herättänyt Jānis Tomašs (s. 1984) kuvaa latvialaisten miesten ongelmia aikana, jolloin elämä on aineellisesti turvatumpaa mutta henkisesti köyhää. Eräässä runossa isän kuolema paljastaa puhujan yksinäisyyden: ”äkkiä minä tajusin / minulla ei ole yhtään ystävää jolle soittaa / muurahaiset vain siirtelevät tätä hetkeä / hippunen kerrallaan”.

Joku saattaa ihmetellä, miksi valikoimassa on pelkkiä miehiä. Hovila kuitenkin paljastaa esipuheessaan, että seuraavaksi on naisten vuoro.