Kardinaalisynteesi

Panu Tuomi on ison kustantamon runoilijaksi katoava luonnonvara, joka kirjoittaa kaukana päivänpoltteesta. Laajasti sivistyneessä tuotannossaan hän törmäyttää sala- ja luonnontieteitä esimerkiksi uskontojen ja musiikin historiaan. Kokoelmia leimaa viehättävän vanhakantainen ja tiivis, romanttis-modernistinen tyyli. Teoksia kannattelee toistuvasti myös matemaattinen rakenne, joka vertautuu tietoisena rajoituksena kokeellisen kirjallisuuden Oulipo-ryhmän muotokuriin. Kardinaali Zen sisältää kaikki nämä ainekset.  

Kokoelman sytykkeenä on kihelmöivä sattuma: kaksi todellista ja eri aikakausina elänyttä kardinaalia, paavin jälkeen roomalaiskatolisen kirkon korkeinta viranhaltijaa, ovat nimeltään Zen. Nimessä kristinuskon vaikutusvaltaisin suuntaus kohtaa aasialaisen mystiikan. Tuomi on ennenkin elävöittänyt historiallisia anekdootteja zenbuddhalaisuuden koan-paradoksien tapaisiksi arvoituksiksi. Esimerkiksi Kuningasvesissä (WSOY 1999) inspiroidutaan pitkäperjantain ja aprillipäivän samanaikaisuudesta. 

Kardinaali Zen I viittaa italialaiseen Giovanni Battista Zeniin, (1439/1440-1501), joka vaikutti katolisen kirkon maailmanvaltiuden aikaan. Kardinaali Zen II:n esikuva on yhä elossa oleva hongkongilainen kardinaali Joseph Zen Ze-Kiu (s. 1932). Demokratia-aktivistina Ze-Kiu on vastustanut paitsi Kiinan hirmuvaltaa, myös johtajansa Paavi Franciscuksen Kiina-myönteisiä lausuntoja. Tuomen kardinaalit kirjoittavat kirjeitä siis ajan ulkopuolisessa taikamuodossa ja katoavalla musteella. Kansilehdillä kirjeenvaihtoa kuvataan telepaattiseksi. Kommunikaatio on epäsuoraa ilman kirjeille tyypillistä kysymysten ja vastausten varaan rakentamista. Tuomi on tehnyt yhtä kiinnostavaa roolirunoutta viimeksi kokoelmassa Einsteinin viimeiset sanat (WSOY 2007), joka on maailmankuulun fyysikon ja hänen hoitajansa vuoropuhelu kuolinvuoteelta. 

Zen I:n ajatusten taustalla tuntuu väreilevän 1300-luvun kristillisen mystiikan klassikko Tietämättömyyden pilvi (Kirjaneliö 1986), jonka tuntematon kirjoittaja korosti myös Jumalan tuntemattomuutta. Samalla kardinaali kyseenalaistaa varmuudet myös hyvin buddhalaisittain: ”vaikka minulle / ojennettaisiin / tuonpuoleisen / avaimet, /syleilisin silti / pilveä jota en tunne”.

Tietämättömyyttä seuraa luottamus, koska tajunnan ovet avautuvat ”niille / jotka eivät / koputa”. Oven takana on jotain niin salattua, että siihen voi vielä uskoa. Mystinen käsitys sanojen takaisesta virtaavasta jumalyhteydestä edustaa runoissa täsmällistä maailmankuvaa: ”vain humina on totta”.

Zen II:n samankaltaisen puhujan kuvastoa laventavat kosmologian kehityskulut, kuten ”Mustien aukkojen / kuherruskuukausi”, sekä Hongkongin poliittinen kurimus, jossa ”paimensauvan / on korvannut / teleskooppipamppu”. Kardinaali keskittyy zeniläisesti ihmeen huomaamattomiin ilveisiin. Esimerkiksi hautausmaan graniittikivien ja uhrilehtojen joukossa ”ainoa / elämänmerkki / on etanoiden /spiraali”.

Molemmat kardinaalit potevat koti-ikävää olemattomaan ja näkevät samaa elämänunta. Zen II:lle olemassaolo on katoavaisuudessaan niin käsittämätöntä, että hän muuttuu aaveen kaltaiseksi: ”Olen täysin / kummitellut / ja haluaisin / palata kotiin”.  Tuomi antaa kielelle painoa: säe on usein vain yksi sana. Ilmaisua leimaavat myös dramaattiset säkeenylitykset, jotka suodattavat vastakohdista ja lukituista totuuksista puhtaita kiteytyksiä: ”timantti / ilman virheitä / olisi pelkkää / valoa”.

Henkistynyt aforistisuus synnyttää vaikutelman mystisten saarnojen tai opetusten aloituksista. Ne jäävät lukijan täydennettäviksi, koska varmuuksia voi ilmaista vain vaikenemalla. Suurten rivivälien ilmavassa avaruudessa kaikuvat kardinaalien tavoittelemat tyhjyyskokemukset. Tuomelle tunnusomaisen fabuloidut sanayhdistelmät tuovat klassisella rytmitajulla etenevään kokoelmaan myös huumoria. Esimerkiksi ”Tivolin hiippakunnan” kerrotaan yhdistävän katolisen kirkon hallinnon ja karusellin. 

Kolmas ja kokoava osasto kunnioittaa saksalaista mystikko Nicolaus Cusanusta (1401–1464), joka toimi muun muassa kardinaalina, matemaatikkona ja tähtitieteilijänä. Hän oivalsi maan kiertävän aurinkoa jo puoli vuosisataa ennen Kopernikusta, mutta ei saanut käsityksestään tunnustusta. Cusanuksen valinta on harkittu: hän korosti uskonnonfilosofiassaan ”oppinutta tietämättömyyttä” (Tuomen sanoin ”tietämättömyysoppia”) ja esitteli ajatuksiaan kirjeenvaihdossa toisten kardinaalien kanssa. 

Cusanuksen osastossa maailmankaikkeutta verrataan vahinkolaukaukseen ja kardinaalivirheeseen.  Tämä tuo mieleeni paitsi elämän epätodennäköisyyden, myös mystikkofilosofi Simone Weilin (1909-1943). Weilin mukaan kaikki luominen on luopumista. Myös Jumala luopui luomalla äärettömyydestään: ei-minkään kaikkeudesta purskahti pahainen maailma. Nyt Luoja pysyy poissa, mutta hänen poissaolonsa on suurin lahja: vain sen kautta mitään voi olla olemassa. Kardinaali Zenistä löytyy myös viittaus Weilin käsitykseen armosta ainoana painovoiman murtajana: ”poissaolon voima, /että on / vapaa pudotus / ylöspäin”.

Kokoelman säemittakaavana toistuu luku 11, mikä viittaa määrää ilmaisevien lukujen eli kardinaalilukujen perustavanlaatuisimpaan pariin, mutta myös kabbalistiseen numerologiaan. Kardinaalien osioissa on kaksi kertaa yksitoista eli 22 runoa. Cusanus-osiossa sama lukuperiaate on 11, mutta sääntöjä myös rikotaan. Tietenkin teos on myös Tuomen 11:sta runokokoelma. 

Vesa Rantama ehdottaa Helsingin Sanomien (2.9.2023) kiittävässä arviossaan Kardinaali Zenille paikkaa hengellisellä itseapuosastolla. Tuli & Savussa (2/2023, nro. 113) Sakri Pölönen puolestaan pitää teosta Tuomen tuotannon yllätyksettömänä jatkumona. Mielestäni kyse on hieman pinnallisista väärinymmärryksistä. Kardinaali Zen ei tarjoa varsinaisia elämänohjeita tai meditaatioapua, sillä ”lääkkeen / nimi on / oksymoron”. Tuomi ei toista itseään, vaan kasvattaa teoksessa elämänrunonsa summaa sekä aiempaa painokkaammin että vapautuneemmin. 

Viimeisissä runoissa viitataan runoilijan kotipaikkaan Tampereelle, kuten ”Lentävänniemen elegioihin”. Cusanuksen osaston puhuja paljastuu Tuomeksi – kuten lopulta kardinaalitkin, koska ” Zen / on kuka / tahansa joka / huomaa olevansa / ei-kukaan”. Ajatuksessa toteutuu niin itäisen kuin läntisen mystiikan ydinajatus: jokainen näennäinen persoona liukenee osaksi ykseyttä. Loppu vahvistaa näkemystäni Kardinaali Zenistä kokeneen runoilijan tähänastisen tuotannon vaikuttavana pääteoksena. Kardinaalisynteesinä.