Kehoni, ruumiini

Runoilija Sanni Purhosen kolmannen runokokoelman nimi on harvinaisen monimerkityksellinen. Lauseen ”jos vain muuttuisin toiseksi” voi tulkita ilmaisevan paitsi puhujan vilpitöntä halua olla joku muu kuin itse on, myös abstraktia ja ironista väitettä, jonka esittäjä on ehkä jo toiseutettu eli muiden vieraaksi mieltämä: ”on muodikasta olla friikki / sitähän kaikki kuitenkin haluaa / runon kivusta jota ei ole”.

Purhosen teoksen ytimessä on eletty kokemus toiseutetussa kehossa. Kokoelma nostaa esiin sairaat ja vammaiset ihmiset sekä heidän kohtelunsa erilaisissa toimenpiteiden, hoidon ja hoivan instituutioissa. Myös vanhustenhoito rinnastuu tähän. Runot avaavat näkymän hoidettavassa ja tutkittavassa, ennen kaikkea tarkkailtavassa ruumiissa elämiseen, usein tutkimista ja hoitamista piikitellen ja ironisoiden. Purhonen kääntää valtasuhteen päälaelleen ja toiseuttaa instituutiot ruumiin sijaan: runot tekevät hallinnan käytännöistä, tarkkailusta, pistoksista ja lääkitsemisestä vieraita ja outoja, ja siten osoittavat niiden väkivaltaisuuden. Yhteiskuntakritiikki kulkee käsi kädessä absurdistisen huumorin kanssa: ”ollaan nyt rehellisiä / kuka tahansa voi olla epätavanomaisen lyhyt tai pitkä / ei vaadi suurempaa taitoa käyttää jalkoja käsien lailla”.

Teos yhdistelee yllä mainittuja teemoja vaivatta niin henkilökohtaisen alueille, historian naishahmojen tarinoihin, kuin yhteiskunnalliseen vallankäyttöönkin: ”kerrankin voidaan olla yhtä mieltä / jopa eduskunnassa // kaikki erilaisia kaikki samanarvoisia // tapasit sinäkin kerran sellaisen vähän / erilaisen ihmisen // hän oli niin aidosti iloinen / se oli valtavan kasvattava kokemus”. Historiallisten naisten mukaantuominen on paitsi kerronnan keino, myös yhteiskunnallinen argumentti: sairaus ja vammaisuus ovat aina olleet kiinteä osa elämää ja yhteiskuntaa, ja silti se kohdataan usein ymmärtämättömyydellä tai tekopyhyydellä.

Välillä runojen minäkertojan voi tulkita historialliseksi hahmoksi, muun muassa unkarilaiseksi Erzsébet Bathoryksi, ja toisinaan nykyhetkessä eläväksi henkilöksi. Vinolla huumorilla terästetty rinnastus nykyhetkessä elävän sairaan tai vammaisen ihmisen ja 1500-luvulla syntyneen, sarjamurhaajaksi väitetyn unkarilaisen aatelisnaisen välillä on mainio ja merkityksissä rikas, niin hahmojen erojen kuin yhtäläisyyksienkin suhteen. Toisaalta vertauksessa on mukana itseironiaa: ”Erzsébet tulee kertomaan miten / väärin häntä kohdeltiin // anatomiasta kiinnostunut / tiedenainen / halusi auttaa köyhiä tyttöjä // nähdä miten ihminen rakentuu // avasi suonet ja kammiot // seinät muurattiin ympärille / muka vampyyri // kukaan ei arvosta työtä”.

Jos vain muuttuisin toiseksi on kokonaisuutena erinomainen. Teos on laaja, ja runokuvat paikoitellen aavistuksen melodramaattisia. Lopulta jokainen teksti lunastaa paikkansa. Erityisen ansiokas on tapa, jolla runot liikkuvat suvereenisti minäkertojan ruumiillisten kokemusten ja tarkkojen havaintojen, sekä näissä heijastuvien laajojen yhteiskunnallisten rakenteiden ja historian välillä. Lukija saa ilmaa ja liikkumavaraa omissa tulkinnoissaan, mahdollisuuden vaihtaa näkökulmasta toiseen.