Aiheiden sillisalaatti eläväisellä huumorilla höystettynä

Kuvanveistäjänä tunnetun Jouko Toiviaisen esikoiskokoelma Unohdusten kirja kattaa lukijalle aiheiden sillisalaatin, jonka kantavaksi teemaksi nousevat kokemukset elämän ehtoopuolelta: ”Varjot pitenevät / aika niitä venyttää / kaikkialle vie yhtä kauan / ei samaa tietä takaisin tulla”. Kuolevaisuuden linssin läpi katsellaan aihetta jos toista. Runoissa käsitellään muun muassa ensirakkautta, vuodenaikoja, maailman epäoikeudenmukaisuutta, vanhenemista, lapsuutta, eroa, kuolemaa, Hamletia ja Vincent van Goghia. Keskeislyyristen minämuotoisten säerunojen lisäksi loppupuolelta löytyy kaiken kukkuraksi kourallinen kertoilevia proosarunoja. Aiheiden ja muotojen valikoima on tuhlailevan rehevä. Runsaus hämärtää teoksen polttopistettä ja saa toivomaan, että toimitusvaiheessa kokoelmaa olisi rajattu tiukemmin.

Elämän katoavaisuus rakentaa välillä herkkiä hetkiä: ”Läpinäkyvyyteni / kuultava aamupilvi / paljastui”. Runojen lomassa on myös Toiviaisen ilmaisuvoimaisia lyijykynäpiirustuksia. Tuulta kuvaavan runon vieressä on piirustus heinäpellosta, johon on painunut ihmishahmon muoto. ”[K]ohahdus maasta nousee / henget matkustaa”, hönkii runon puhuja ja tuulen voi melkein kuulla. Suuri osa kuvista on asemoitu samoille sivuille runojen kanssa, mikä luo ahtautta. Tilavampi vuoropuhelu toimisi paremmin.

Toiviainen kirjoittaa pilke silmäkulmassa, vakavien runojen välissä puhuja nauraa itseironisesti. Välillä runokuvat ovat hauskoja, kuten epätoivon vertauskuvaksi nouseva ”hiiren jyrsimä sandaali”. Myös toisessa runossa hiiri yhdistyy dramaattiseen synkkyyteen ja tuo mukaan hirtehistä huumoria puhuttelevasti: ”yksinäisyyteni syyllisyys / hetekani viulut alkavat soittaa / orpo hiiri ohuesti laulaa pinkopahvin takaa / kummitusoopperaa”.

Teoksessa haetaan rytmiä käänteisen sanajärjestyksen kautta. Keino rikastuttaa teoksen kieltä äänteellisesti vain harvoin. Se tuntuu maneerilta ja siksi turhauttavalta. Vanhahtava kikkailu peittää alleen Toiviaisen huumoria esimerkiksi säkeessä ”Sydämellä oma on tahdistin”. Säkeen sisältö on hauska ja oivaltava runossa, jossa pohditaan muistisairaan ihmisen viimeisen rakkauden unohtamista. Käänteinen sanajärjestys rakentaa kuitenkin kieleen lyyristä suureellisuutta, jota ilman runot hengittäisivät vapaammin. 

Runoissa on paikoin kiinnostavaa kuvallisuutta, joka liiallinen alleviivaus vesittää. Esimerkiksi runossa ”KIRPEÄNÄ AAMUNA” puhuja kuvaa eron tuntemuksia hienovaraisesti ja monisyisesti: ”Muistan seinän / tapetin väri vaaleni / sorakiveksi kävi matto / tietoisuuden se hetki leimasi / tyhjyyden kaivokset”. Tapetti, kivinen matto ja tyhjyys luovat liki zeniläisen vaikutelman. Runoa jatkava säkeistö ”vaivaamaan jäi piikki / sanottu paha sana / tahdolla teroitettu ilkeys” muuttaa rekisteriä. Se selittää auki tunnetta ja laimentaa runokuvaa. Pilkahduksia eläväisestä kielestä on siellä täällä, kuten kuvassa, jossa lentäminen ja kuolema sekoittuvat: ”pilvi peitoksi laittakaa”.  

Vaikka Unohdusten kirjan jälkimaussa korostuu viimeistelemättömyys, eivät keskeneräinen kypsyttely ja puutteellinen toimittaminen onnistu sammuttamaan kaikkea runoista pilkottavaa elämää.