Rytmikästä ja selittämätöntä tenhoa

Aunimarjut Karin kahdestoista runokokoelma Juoksen edustaa kotimaista nykyrunoutta laulullisimmillaan. Teos ei pyri uudistamaan ilmaisua vaan vaalimaan perinnettä, missä se onnistuu luontevasti ja soljuvasti. Rytmikkäät runot nostavat esiin Kalevalasta tuttuja hahmoja Väinämöisestä Tuonen Tyttiin ja käsittelevät elämän katoavaisuutta sekä suuria taitteita rakkaudesta kuolemaan. Välillä viittaukset suuntautuvat suomalaisen lyriikan nuorempaan kerrokseen, kuten Edith Södergraniin ja Eila Kivikk’ahoon. 

Suomalaisessa kansanrunoudessakin keskeinen luonto on runoissa läpitunkevasti läsnä, ja sen merkityksen sanallistamisessa Karin runous on väkevimmillään. Säkeet viipyilevät vuodenkierrossa ja havainnoivat maisemia herkistyneellä ja elävöittävällä katseella, joka huokuu rakkautta ja kunnioitusta elämän kaikkeuteen. Luonnon inhimillistäminen ei näyttäydy teoksessa ihmiskeskeisenä yksinkertaistamisena vaan keinona antaa tunnustusta ei-inhimilliselle maailmalle ja sen ihmeille, joista ihminen on kaikin tavoin riippuvainen. Konstailematon ”On temppelini metsä” esittää suorasukaisesti mutta koskettavasti puhujan panteistisesti sävyttyneen jumalkäsityksen, jossa korkein voima paikantuu luontoon: ”Kun tuuli käy, hiljainen, / kun oksat yllä suhuu, / silmät suljen, kuuntelen / − Jumalani puhuu.” 

Karin kansanperinteessä liikkuva, mitallisuutta ja loppusointuja suosiva runous ei edusta nykyrunouden kentällä valtavirtaa. Tämä saattaa siivittää lukijan pohtimaan, mikä virka menneisyyteen kääntyneillä runoilla ajassamme oikeastaan on. Lukukokemus ei vastaa ennakkoluuloja, sillä teoksesta jää päällimmäiseksi tunteeksi kyseenalaistavan turhautuneisuuden sijaan hieman selittämättömätön lumoutuneisuus. Karin sanankäyttö on taitavaa ja tradition tuntemus vahvaa, ja hän luo siltä pohjalta kursailematonta, tunteikasta ja tenhoavaa runoutta, joka pysyy rehellisenä pyrkimyksilleen. 

On virkistävää ja rikastuttavaa, että nykyrunoilijoiden joukosta löytyy myös perinteen vaalija, jonka säkeissä kantelo kaikuu ja kesäyö kirvoittaa ylistyksiä, suven lumoa marraskuun pimeydenkin keskelle.